Tunteiden vuoristorataa

Elokuu oli minulla tunteiden vuoristorataa, naurua ja itkua vuorotahtiin. Meillä muun muassa syötiin siskontyttöni mielestä "Kärpäsellä maustettua ruokaa", koska mieheni heitti kuolleen kärpäsen grilliin, jossa juuri valmisti ruokaa koko porukalle. Töissä tilanne taas karkasi käsistä ja 1,5 viikon yksin työskentely venyi neljän viikon yksinään uurastukseen. Illat menivät levätessä ja voimia kerätessä. Viikonloppuisin onneksi olen saanut jotain tehtyäkin. Ja niin, se aiemmin mainitsemani perjantaipalkaton jäi toteutumatta. Vietimme sitten silloisena viikonloppuna hääpäiväämme ulkoruokinnassa ja elokuvissa. Kimpun sain mieheltäni.

Alapuolella kuvissa olevat pinkit kukat ovat takaterassiltamme tältä kesältä. Vuokko ja jokin tuntematon sipulikukka, joka kukkii aina vain päivän ja jonka kukkasipuleita sain siskoltani keväällä. Kaunis on ja kukkii myös keltaisin ja lohenpunaisin kukin. Mutta ei voita minun suosiossani kuitenkaan vuokkoa, joka kuuluu lempikukkiini.

Lisäksi takaterassimme uudistus lopultakin valmistui. Oikeastaan mieheni vain uusi seinän paneloinnin, vaihtaen tummanruskean vaaleaan paneeliin, joka on käsitelty kuultoharmaalla. Lisäksi hän uusi oven ja ikkunan puiset karmit. Tykkään kovasti, vaikka ei niin talon tyyliin istukaan. Ja kuten kuvasta näkyy, on meillä myös maljaköynnös vaaleanpunaisena takaterassilla kukkimassa. Ja minä en niin edes välitä pinkistä. Ehkäpä sitä on nyt piristyksenä elämä vain tarjoaa minulle?

Äitimme kuolinpäivästä tuli nyt jo 2 vuotta aikaa. Vapaalla en töistä voinut olla, koska työparini joutui olemaan töistä pois työolosuhteiden vuoksi, mutta illan paloi kotona kynttilä äitini muistoksi. Lähes kokonaisen viikon joka aamu kyyneleet vierähtivät poskilleni herättyäni piinaviikon aikana. Ei uskoisi, kuinka vaikeaa on päästä ylitse läheisen menetyksestä. Saattohoitoviikko oli vaikea ja edelleen sen muistaminen nostaa kyyneleet silmiin, katkeransuloinen viikko, viimeiset yhteiset ja niin tärkeät hetket, ja yhden elämän loppu ja yhtäkkiä kaikki oli ohi. Jäi vain tyhjyys ja suunnaton hiljaisuus. Muistan edelleenkin miten astuimme kaikki sisarukseni, mieheni, veljen tyttöystävä ja isäni vuodeosaston ovesta ulos vähän ennen keskiyötä. Tummanisininen samettinen taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä kirkkaana loistaen, ja se hiljaisuus, se oli rikkumaton. Aivan kuin luontokin olisi hiljentynyt hetkeksi äitini kunniaksi. Tuota hetkeä ja tunnelmaa en tule unohtamaan koskaan. Se on kauneimpia hetkiä elämässäni. Rauha laskeutui lopultakin.

Edelleen muistan äitiäni lämmöllä, asioita joita hän minulle opetti ja antoi niin paljon itsestään. Opetti hyvksymään erilaisuutta, olemaan rehellinen, luotettava ja huomiomaan muita ihmisiä sekä antamaan omastaan muillekin. Sain myös paljon oppia lastenkasvatuksesta häneltä. Lisäksi sain häneltä paljon käytännön taitoja, ruuanlaittoon, erityisleivontaan sekä erilaisiin askarteluihin ja muihin käsitöihin. Kuitenkin tärkeintä oli häneltä saamani tuki vielä aikuisenakin, kun elämä oli haastavaa. Hän oli aina valmis tukemaan ja vain tulemaan avuksi, kun kaikki tuntui ylivoimaiselta. Olen onnellinen, että minun äitini oli sellainen kun oli.