Jättikurpitsa, rumia juurakoita ja haikeutta ilmassa

Syksy näkyy nyt puutarhassamme. Vielä on vähän hommia jäljellä, kasvimaa ja kasvihuone kaipaavat vielä tyhjennystä. Mutta jokasyksyinen perinteemme on nyt jo toteutunut. Mieheni haluaa aina antaa yhden kesäkurpitsan kasvaa. Sitten vasta kerätään pois, kun ensimmäiset pakkaset palelluttavat itse taimen lehtikompostin päällä. No, nyt tuli se aika vuodesta. Tätä ei ole punnittu, mutta arvelisin edellisten vuosien perusteella n. 6-7 kg painoiseksi. Eikä ole ontto sisältä, vaikka moni niin on yrittänyt väittääkin.

Lauantaina oli myös mieheni vapaapäivällä ja sää mitä sopivin pihatöihin. Maa oli ihmeen kuivaa, vaikka edellisenä iltana ja yönä satoi että kaatamalla, joten joriinit nostimme ylös ennen uusia pakkasöitä ja saimme aika hyvin rapsuteltua mullat mukuloiden välistä pois. Myös gladioluksen sipulit nostimme kuivumaan. Saivat kuivatella itseään takaterassillamme. Eilen töistä tultuani oli mieheni jo pakannut juurakot pahvilaatikoihin. Sipulit vielä nappasimme mukaan ja sitten hurautimme siskolleni. Heillä onneksi on iso, kuiva kellari talonsa alakerrassa ja olemme saaneet talvet säilyttää nämä ihanuudet siellä. Meillä on vain maakellari, joka on liian kostea näiden säilytykseen. Kuiva, viileä tila on sopivin ja pakkaselle ei säilytyspaikan lämpötila saa laskea. Kun kuvaa katsoo, niin eipä uskoisi, että jostain näin rumista kasvaa jotain niin uskomattoman kaunista.

Sunnuntaina ajelimme keskimmäisen kummityttömme ja hänen pikkuveljensä synttäreitä juhlimaan Salon seudulle. Suklaakakku hevosaiheisine koristeineen oli tytöllä teemana tämän vuoden kakussa ja upea kakku olikin. Vielä ei ollut tyttö minua pidempi, 0,5 cm voitin, mutta ei mene kauaa, kun jään jo toiseksi. Joskus sitä vaan miettii, miten aika kuluu nopeasti. Lapsena ei ikinä tuntunut siltä. Mahtaako olla joku  aikuisiän oireyhtymä, josta alkaa kärsimään iän karttuessa? Ehkä sitten vanhemmiten kaikki taas hidastuu...