Viimeinen...

Ennen tämän syksyn ensimmäistä pakkasyötä ehdin poimimaan sisälle turvaan tämän viimeisen kauniin gladioluksen, joka oli silloin vielä nupullaan. Nyt kukat aukeavat. Tämä on tämän syksyn viimeinen. Ensimmäisten gladiolusten auetessa tänä kesänä eli pelko jo kanssamme, pelko rakkaan ihmisen menetyksestä. Lähetin hänelle ensimmäisenä auenneen kirkkaan orasnssin kukan ja toivoin tuovan edes vähän valoa ja toivoa hänen elämäänsä. Ehkä sen tekikin.

Nyt kun viimeinen gladiolus on auennut, on hän poissa. Suru ja kyyneleet yllättävät aika ajoin ja tämä on niitä iltoja, kun ikävä on kova. Hänkin oli viimeinen, ainoa laatuaan minulle ja vielä täydessä kukassa. Kukaan ei voi korvata häntä.

Ja kyllä, aina hoetaan, että onneksi on hyvät muistot. Onhan niitä, mutta eivät ne tuo häntä takaisin, vaikka kuinka muistelisin. Menetys on vielä liian tuore, jotta mikään lohduttaisi. Ehkä sitten myöhemmin, kun aikaa kuluu tarpeeksi...