Huomenna tulee tasan kuukausi siitä, kun rakas ihminen poistui keskuudestamme. Aika kului hänen viimeisinä elinviikkoinaan liian hitaasti ja lopuksi aivan liian nopeasti, ja tuntuu, että edelleenkin aika kiitää ja päivät katoavat menneisyteen aivan liian kovalla vauhdilla. Toiset päiväni kuluvat edelleen kuin sumussa kahlaten eteenpäin, toiset jo iloisemmalla mielellä. Ajatus myös välillä karkaa, täytyypä soittaa ja kertoa tästä hyvästä uutisesta.... Ja samalla tajuaa, ettei hän enää ole kanssamme. Voi vain lähettää ajatuksissaan terveiset eteenpäin.

Jollakin tapaa lohduttavaa on ollut viime päivinä nyt syksyn viileyden tullessa se, että varaava takkamme on otettu taas käyttöön ja saan istua sen ääressä iltaisin lumoutuen oranssien liekkien kauneudesta ja takasta hehkuvasta lämmöstä. Ja muistellen sitä ihmistä, joka lisäkseni myös niin kovasti takkatulta rakasti, ja pyysi joskus talvi-iltaisin kyläillessään, voisiko takkaan laittaa tulen, koska piti niin kovasti myös liekkien kauneudesta ja takasta huokuvasta lämmöstä. Takan ääressä istuessani laskeutuu rauha, kuin hän olisi yhä vierelläni.