Värejä luonnosta

Siinä ne nyt ovat. Ensimmäiset itse värjäämäni langat. Ja vielä luonnonväreillä. Kurssin järjesti paikallinen yritys Neulovilla ja opetusta meille piti Aurinkokehrä, josta Anna Vasko meitä koulutti. Lankana suomalainen lampaanvilla (harjattu) sekä luonnonsilkki Neulovillasta pienempänä kokeiluversiona.

Kurssille ilmoittautessani olin ajatellut jotain vihreä tai oranssisävyistä. Toisin kävi. Päätin kokeilla kolmella värillä ja näin siinä kävi. Väreinä pohjaväriltään luonnonvalkoisesssa villavyyhdessä on lisättynä krappi (punainen), sinipuu (violetti) sekä reseda (keltainen). Keltaiseen väriin unohdin lisätä soodaa ja siitä ei tullut niin kirkas kuin muilla värjääjillä. Olen kuitenkin tyytyväinen, koska en ole kirkkaankeltaisen ystävä. Vaaleankeltainen olikin mieluisampi.

Silkkilankaan, josa kurssilaisten kanssa teimme kokeiluerän, kokeilin sekoittaa krappia ja resedaa saadakseni oranssia. Tuli haalean pinkki, vaaleanvioletti ja vaalean persikan sävyinen. Kaunis kuitenkin. Sekoitin ehkä hieman huonosti ja langasta tuli liukuvärjätty eikä yksivärinen, mutta ei tuo haittaa. Kaunis ja kiiltävä. Kunhan vielä keksisi, mihin tuon pienen ihanuuden hyödyntäisi? Ehkä jokin pipon reuna tai paidan kaulus. Ihanan pehmeää on lankana.

Silkkilanka märjänä kuivumassa.

Värjääminen oli yllättävän helppoa ja vähän sotkevaa. Ainoa mitä tarvitsimme oli suojakäsineet, jotta kädet eivät värjäytyneet lankoja käsittellessä. Purettaminen eli langan kattilassa kiehauttaminen veden, alunan ja viinikiven kanssa  (alkukäsittely värin tarttumiseksi) kesti tunnin, sen jälkeen puristelimme langoista ylimääräisen veden pois ja 30 min kuivatus ilmavassa paikassa niin, että lanka jää kosteaksi, mutta ei enää valu vettä. Tämän jälkeen lanka aseteltiin kuumaa kestävään lasiseen uunivuokaan, jossa väri lisättiin. Väri muodostui jauheesta ja kiehuvasta vedestä ja seos tehtiin pilttipurkkeihin, joista sitten lääkeruiskuun otimme sen verran väriä kuin tarvitsimme ja värjäsimme ne kohdat langasta jotka halusimme. Teemana oli liukuvärjäys, joten sitä kokeilimme. 100 g lankaa tarvitsee 100 ml väriä, jos koko villavyyhteen haluaa värin. Lääkeruiskuista näkee millilitrat, joten oli helppo laskea eri värejä ottaesssaan, paljonko tulee yhteismääräksi.  Ja sitten mikroon kuumenemaan 5 minuutiksi, 5 minuutin tauko, ja uudelleen 5 minuutin mikrotus. Kiehua ei saa mikrossa kuitenkaan, joten tarvittaessa mikron voi sammuttaa aiemmin, kunhan langan antaa olla siellä lämpöisessä. Huuhtelu tehtiin kolmasti lämpimällä vedellä ja viimeiseen huuhteluveteen tilkka etikkaa langan happamoittamiseksi, koska luonnonkuidut eivät kestä emäksisyyttä ja sitten lanka kuivumaan taas ilmavaan paikkaan. Tosin huuhtelun voi tehdä myös vaikka seuraavana päivänä, jos haluaa väriä enemmän jäävän lankaan kiinni. Itse olin kärsimätön ja huuhtelin jo samana päivänä.

Silkkilankaan, jota oli 10 g riittävä värimäärä oli siis 10 ml ja se sai hieman erilaisen käsittelyn. Pilttipurkkiin lisäsimme noin puolilleen vettä ja sitten lisäsimme värin ruiskulla. Upotimme langan sinne niin, että se juuri peittyi. Muuten käsittely oli sama, mutta siinä piti olla tarkempana kiehumisen varomiseksi, koska astia oli täynnä vettä. Villalanka oli kuitenkin puolikosteaa eli imi värin itseensä eikä astiassa nestettä pohjalla ollut.

Väriaineista enemmän tietoa löytyy Aurinkokehrän sivuilta. Luonnonvärejä löytyy paljon muitakin, mutta käytimme näitä Anna Vaskon opastuksella. Ja lopullinen väri paljastui vasta langan täysin kuivuttua, kuten yllä silkkilankakuvista sekä alla villalankakuvista näkyy.

Lanka märkänä juuri kotiin tuotuna.

Lanka kuivana vyyhdellä.

Ja yllätyksenä oli taas tuo pinkki, joka tuntuu vainoavan minua tänä kesänä ja syksynäkin vielä. Kurssille sovimme, että toteamme yhdessä lopputuloksen valmistuttua, että juuri tällaista lankaa minä suunnittelinkin. No, en todellakaan suunnitellut, yritin jotain oranssi-vihreäsävyistä, mutta ihastuin silti tähän lopputulokseen. Langassa on todellakin ei_niin_minun_suosimani_värit, kuten keltainen, violetti ja pinkki sekä vaalea oranssin sävy, mutta niin kauniisti harmoniassa toistensa kanssa, että lopputulokseen olen tyytyväinen ja ehkä tuo jonkun muun lisälangan avustuksella päätyy vielä villapaitaan. Yksin tuo 100 g vyyhti ei pitkälle riitä. Olen todella kiitollinen, että omalla paikkakunnalla oli mahdollista tällainen kurssi suorittaa ja päästä kokeilemaan uusia asioita.

Koska palmikkopiponi onnistui niin hyvin, päätin jatkaa samalla linjalla eli palmikoiden harjoittelua lisää. Isosiskoni joutui kesällä lopettamaan luomupuotinsa ja ostin häneltä ylijääneitä lankoja pois, joita tuli erilaisissa väreissä, joitakin kerä ja toisia värejä enemmänkin. Tätä violettia oli 2 kerää. Koska minulla on edelleen ollut aikaa käsitöille sairaslomalaisena ja violetti ei ole minun värini, aloitin siskontytölle hihattimen tanssiharjoituksiin lämmittimeksi. Jumppapukukin on siis violetti. Saa nähdä kelpaako? Tässä siis on edelleen vielä keskeneräisenä. Mallia hihattimeen ei minulla ollut, siskoltani pyysin viestillä neidiltä tarvittavat mitat ja neulontamalli siis ihan omasta päästä. Lopputulos on siis edellen mysteeri. Lankana Hjertegarnin Alpaca silk (60% alpakkaa, 30% merinovillaa, 10% silkkiä). Aivan ihanan pehmeää ja taivaallista kutoa.

Eilen poikkesin akupunktiossa plantaarifaskiittiani hoidattamassa ja ainakin kiputilan aikana syntynyt pohjejumi helpotti. Jalkapohja edelleen särkee ajoittain, jos olen enemmän joutunut olemaan pystyssä, vaikka kävelenkin yhden kyynärsauvan kanssa keventäen vasemman jalan painoa. Ylihuomenna pitäisi töihin palata, joten täytyy kohta siirtyä kokeilemaan kävelyä jalalla. Eiköhän tuo ilmoita sitten, kestääkö jo vai tarvitseeko lisää lepoa vielä. Onneksi perjantaille on varattu jo uusi akupunktioaika työpäivän jälkeen.

Ihana aurinko paistaa pihalla. Minä nautin siitä kotona ikkunoiden ääressä. Ja että tekisi mieli lähteä ulos keräämään käpyjä, tekemään puutarhatöitä ja ihan vain kävelylenkille. Ne saavat nyt kuitenkin odottaa. Jos sinä olet ulkoilukunnossa, lähde ihmeessä ulos ja nauti ihanasta aurinkoisesta ja raikkaasta syyskesästä!

Mummula ja muistot

Kesällä kävimme vanhimman isosiskoni kanssa läpi sedältäni jääneitä tavaroita, lähinnä astioita ja muuta pienempää tavaraa. Osa jäämistöstä sisälsi myös mummulastamme jääneitä tavaroita. Pari viikkoa sitten toinen isosiskoni ja veljeni vaimoke ehtivät paikalle ja jaoimme yhdessä kertyneen tavaramäärän.

Itselläni ei ollut kuin yksi toive, saada yksi kirsikka-kuppi. Niistä muistan mummulani. Pikkutyttönä ne olivat mielestäni maailman ihanimmat kupit, joista niin harvoin sai juoda. Lisäksi muistan nuo sinappilaseina alunperin toimineet juomalasit.

Pidän myös kovasti Iittalan uudistuotantoon tuomasta Kastehelmi-astiastosta. Nyt sain hieman maistiaisia alkuperäisestä mallistosta. Pienet lasinaluset ja yhden suuremman kakkulautasen. Kuvassa nuo pienet lautaset.

Lisäksi löytyi noita ihania, vanhoja emalivateja erikokoisina ja kohtuullisen hyväkuntoisina. Itse sain suurimman, johon ihastuin sen oranssisävyisyyden vuoksi. Sininen reunus on myös kaunis oranssin ja valkoisen rinnalla.

Itse en ole mitenkään kova keräämään vanhoja asioita tai astioita. Tuolta kuitenkin kertyi meillekin jotain muistoja. Näiden kuvissa olevien lisäksi pari maljakkoa,kermakon, astiapyyhkeitä, vanhoja lakanoita, pärekori ja vanha nahkatakki, joka ilmeisemminkin on tehty harmaahylkeen nahasta. Itse en ole nahkavaatteiden ystävä, mutta jo tapettua ei saa takaisin, niin miksi jättäisin takin käyttämättä. Se on kaunis ja kevyt.

Näillä astioilla on kuitenkin minulle tunnearvoa, rahallinen arvo ei ole minulle niin tärkeää. Ne hyvät muistot ja mummulan rauhallinen ilmapiiri tulvahtavat aina mieleen näitä perintönä saatuna asioita käyttäessäni. Mummuni, joka ei turhia höpötellyt, vaan oli hiljainen ja rauhallinen, sekä pappani, josta pidin, vaikka hän olikin hieman pelottavakin halvaantumisen ja kiroilemisensa vuoksi. Voimasanat olivat jääneet mieleen ja äänensävystä kyllä kuuli pitikö asiaa hyvänä vai huonona. Hän kovin piti meistä lapsenlapsista, tarjosi aina karkkia ja kesäisin kepin ja peroneustuen turvin köpötteli ulos pihakeinuun istumaan ja ulkoilmasta nautiskelemaan. Onneksi setäni ei ollut hävittänyt näitä kotitalonsa aarteita. Sedältäni ne jäivät meille, mutta mummulan tavaroitahan nämä minulle ovat. Ihania sellaisia.

Palmikkopipo

Ostin alkukesästä paikallisen laatulankoja myyvän Neulovillan alekorista itselleni pipolankaa kaksi kerää. Tosin yllätyin, kun tähän palmikkopipoon tupsuineen meni vain se yksi kerä. Lanka on ihana pehmeää baby alpakkaa 50 % ja merinovillaa 50 %. Ja aikaa tähän meni suunnilleen puoli päivää.

Tipuin nyt sairauslomalle plantaarifaskiitin vuoksi. Äitini kärsi myös samasta vaivasta, joten ei ihan yllätys ollut, kun minulle rantautui. Alkuviikon pyörin töissä kepeillä kävellen, koska oli hieman taas henkilöstöpulaa, mutta eilen luovutin, koska ranteet ja niskat ottavat itseensä kyynärsauvailusta ja toimistotyö rasittaa myös näitä samoja alueita. Lisäksi kantapääni alkoi särkeä istuma-asennossa.

Ja koska nyt joudun pötköttelemään kotona jalkaani lepuuttaen, mutta kädet ovat (ainakin vielä) kunnossa, kaivoin muistaessani esiin tämän Rooster almerino ara -langan sekä aiemmin ale-ostoksena löytämäni ihan mahtavan hyvän Suuri neuletieto -kirjan, koska jo aiemmin kesällä päätin, että nyt on korkea aika opetella kutomaan palmikoita. Löysinkin sieltä palmikkopipon ohjeen, jota hieman muuntelin mieltymykseni mukaan. Koska ohjeessa oli puikot nro 6 ja lanka paksumpaa, loin suurimman silmukkamäärän mukaan pipon, koska käyttämäni lanka oli hieman ohuempaa. Minulla on siis pieni pää, sellaista 3-vuotiaan tasoa, ja siihen tämä pipo on sopiva. Ja palmikoita syntyi vaivatta ja yllättävän nopeasti. Aloitin pipon aamupäivästä odotellessani aikaa työterveyteen ja illan aikana pipo sitten jo valmistuikin. Ja minä kun luulin, että palmikoiden tekeminen on hidasta? Ja tuo lanka on kuin unelmaa kutoa. Käytin 40 cm mittaista 5,5 kokoista pyöröpuikkoa ja pipon loppuvaiheessa sitten sukkapuikkoja. Tupsuun leikkasin itse pahvista tuplapohjan.

 

 

Hauskaa mielestäni on, näin palmikkoaloittelijana, kuinka pieneksi tuo pipo menee valmiina ja kuinka päähän pukiessa palmikot tulevat esiin. Itse jätin ohjeesta poiketen pois jokusen sentin levyiset resorineuleen pipon reunasta, koska mielestäni palmikot alusta asti kudottuina sopivat paremmin pipoon ja suoraan sanoan piposta tuli paljon kauniimpi ja naisellisempi. Ohjeessa se oli miehelle kudottuna.

Suuri neuletaito -kirja on todella mahtava perusopas, on jokunen ohje erilaisiin neuleisiin, ohjeet erilaisiin neulepintoihin, reunapäättelyihin sekä tietenkin ihan perusohjeita, joista aloittelijakin ymmärtäisi. Itse en ole aloittelija, mutta joskus lyö tyhjää tälläkin käsityöläisellä, kun ohjeessa tulee eteen jotain, mitä ei vähään aikaan ole tullut tehtyä. Nyt on ohjekirja, josta katsoa. Suosittelen!

Nyt vaan niitä viileämpiä ilmoja odottelemaan. Seuraavaksi taidan aloittaa kutomaan siskontytölleni tanssiharrastukseen hihatinta lämmittimeksi. Neito on sen verran hurauttanut pituutta tämän kesän aikana, että veikkaisin, että tanssivaatteetkin kaipaavat päivittämistä.

Alla vielä pari kuvaa kirjasta ja yksi tunnelmakuva itsestäni. Kärhössämme on suuret nuput, mutta eivät vaan halua aueta, ja niitä katselen haikeana työhuoneeni ikkunasta ja toivon, että auetkaa nyt, ennenkuin yöhallat kunnolla alkavat. Puutarhuri edelleen asuu sisälläni, vaikka olenkin nyt kantapääkivun takia pakotettu jo näin varhaisessa vaiheessa syksyä siirtymään käsitöiden pariin.

Satoherkkuja

Tänä vuonna ostin vähän uudempia lajikkeita kehäkukkia, ruskeasävyistä ja liukuvärjättyä oranssia. Siskontyttöni myös halusi maistaa terälehtiä ja yllätyksekseni piti kovasti. lopulta täytyi jo huomauttaa, että jätä vähän kukkimaankin. Tosin itse menin jokusen päivän päästä ja nappasin itse jokusen kukan maljakkoon ja nypin terälehtiä itselleni syötäväksi. Nimittääin halusin kokeilla, miltä maistuvat makeissa leivonnaisissa. Tällä kertaa kylläkin kyseessä olivat tummat suklaamuffinssit.

Koska kesäkurpitsaa tuli tänä kesänä runsaasti, hyödynsin sitä muffinsseissakin ja tein suklaa-kesäkurpitsamuffinsseja. Päälle tein luomukaakaojauheesta kuorrutuksen tomusokerin ja lakritsinjuurijauheen kanssa. Koristeeksi ripottelin laventelin kukintoja ja kehäkukan terälehtiä. Herkullisia ja kauniita olivat.

Pari postausta sitten oli juttua luonnon syötävillä kukilla koristellusta kakusta ja kyllä nyt on pakko myöntää, etten muista kesää, jolloin olisin näin paljon käyttänyt luonnonkukkia syötävinä koristeina leivonnaisissa. Ja hyvä niin, ovat herkullisia ja kauniita koristeita. Ja helppoja, kävelet puutarhaan ja poimit.

Ja tänäkin vuonna teimme "Köyhän miehen lakkahilloa" eli porkkanaa ja punaisia kasviaisia. Kuvasta ei paljoa näe, mutta hillo on oikeasti rakenteeltaan kuin lakkahilloa. Tosin tänä vuonna porkkanan ja karviaisen suhteen taisi kasviaista olla enemmän kuin porkkanaa, koska hillo tuli niin punaista. Viimeksi kun teimme oli oranssimpaa sävyltään. Suhteena hyvä on 3 litraa karviaisia ja 1,5 kg porkkanaa sekä noin kilo sokeria. Ihana hapokkaan makeaa. Osan hillosta kokeilin tehdä luomuraakaruokosokerilla ja hyvin onnistui. Sitä aion jatkossa käyttää enemmän hilloamisessa. Ja en tosiaankaan käytä niin paljon sokeria kuin ohjeissa neuvotaan. Tulee ällömakeaa ja minusta hillossa pitää maistua marjat, ei sokeri. Lisäksi teimme jo aiemmin tänä kesänä myös kirsikka- ja vadelmahilloa. Viime talvesta on jäljellä vielä etikkakurpitsaa, joten sitä emme tänä vuonna keittele. Etikkapunajuuret keittelemme ja purkitamme, kunhan vielä vähän kasvavat maalla. Joten vielä olisi vähän säilöntätöitä odottelemassa oikeaa hetkeä. Kuten äitini aina totesi, että jos nenä ei aukea etikkapunajuuria keitellessä, niin ihme on.

Tunteiden vuoristorataa

Elokuu oli minulla tunteiden vuoristorataa, naurua ja itkua vuorotahtiin. Meillä muun muassa syötiin siskontyttöni mielestä "Kärpäsellä maustettua ruokaa", koska mieheni heitti kuolleen kärpäsen grilliin, jossa juuri valmisti ruokaa koko porukalle. Töissä tilanne taas karkasi käsistä ja 1,5 viikon yksin työskentely venyi neljän viikon yksinään uurastukseen. Illat menivät levätessä ja voimia kerätessä. Viikonloppuisin onneksi olen saanut jotain tehtyäkin. Ja niin, se aiemmin mainitsemani perjantaipalkaton jäi toteutumatta. Vietimme sitten silloisena viikonloppuna hääpäiväämme ulkoruokinnassa ja elokuvissa. Kimpun sain mieheltäni.

Alapuolella kuvissa olevat pinkit kukat ovat takaterassiltamme tältä kesältä. Vuokko ja jokin tuntematon sipulikukka, joka kukkii aina vain päivän ja jonka kukkasipuleita sain siskoltani keväällä. Kaunis on ja kukkii myös keltaisin ja lohenpunaisin kukin. Mutta ei voita minun suosiossani kuitenkaan vuokkoa, joka kuuluu lempikukkiini.

Lisäksi takaterassimme uudistus lopultakin valmistui. Oikeastaan mieheni vain uusi seinän paneloinnin, vaihtaen tummanruskean vaaleaan paneeliin, joka on käsitelty kuultoharmaalla. Lisäksi hän uusi oven ja ikkunan puiset karmit. Tykkään kovasti, vaikka ei niin talon tyyliin istukaan. Ja kuten kuvasta näkyy, on meillä myös maljaköynnös vaaleanpunaisena takaterassilla kukkimassa. Ja minä en niin edes välitä pinkistä. Ehkäpä sitä on nyt piristyksenä elämä vain tarjoaa minulle?

Äitimme kuolinpäivästä tuli nyt jo 2 vuotta aikaa. Vapaalla en töistä voinut olla, koska työparini joutui olemaan töistä pois työolosuhteiden vuoksi, mutta illan paloi kotona kynttilä äitini muistoksi. Lähes kokonaisen viikon joka aamu kyyneleet vierähtivät poskilleni herättyäni piinaviikon aikana. Ei uskoisi, kuinka vaikeaa on päästä ylitse läheisen menetyksestä. Saattohoitoviikko oli vaikea ja edelleen sen muistaminen nostaa kyyneleet silmiin, katkeransuloinen viikko, viimeiset yhteiset ja niin tärkeät hetket, ja yhden elämän loppu ja yhtäkkiä kaikki oli ohi. Jäi vain tyhjyys ja suunnaton hiljaisuus. Muistan edelleenkin miten astuimme kaikki sisarukseni, mieheni, veljen tyttöystävä ja isäni vuodeosaston ovesta ulos vähän ennen keskiyötä. Tummanisininen samettinen taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä kirkkaana loistaen, ja se hiljaisuus, se oli rikkumaton. Aivan kuin luontokin olisi hiljentynyt hetkeksi äitini kunniaksi. Tuota hetkeä ja tunnelmaa en tule unohtamaan koskaan. Se on kauneimpia hetkiä elämässäni. Rauha laskeutui lopultakin.

Edelleen muistan äitiäni lämmöllä, asioita joita hän minulle opetti ja antoi niin paljon itsestään. Opetti hyvksymään erilaisuutta, olemaan rehellinen, luotettava ja huomiomaan muita ihmisiä sekä antamaan omastaan muillekin. Sain myös paljon oppia lastenkasvatuksesta häneltä. Lisäksi sain häneltä paljon käytännön taitoja, ruuanlaittoon, erityisleivontaan sekä erilaisiin askarteluihin ja muihin käsitöihin. Kuitenkin tärkeintä oli häneltä saamani tuki vielä aikuisenakin, kun elämä oli haastavaa. Hän oli aina valmis tukemaan ja vain tulemaan avuksi, kun kaikki tuntui ylivoimaiselta. Olen onnellinen, että minun äitini oli sellainen kun oli.

Elokuussa kesä on vielä parhaimmillaan.

Sukuni ei ole kovin uskonnollista, joten en ole elämässäni kovinkaan moniin rippijuhliin osallistunut. Eilen olimme kuitenkin mieheni kanssa ystäväperheen tyttären rippijuhlissa. Sain etukäteisvinkkinä (näin ruokarajoitteisena) sisäpiirin tietona ruokalistan ja kakkuteeman tiedoksi. Kakuissa teemana oli valkoinen pohjaväri sekä sini-kelta-punaiset kukat ja perhoset. Joten siltä pohjalta aloin myös luoda omaani. Kaikki koristeet ovat syötäviä ja poimittu omasta puutarhastamme, paitsi perhonen, jonka muotoilin sokerimassasta ja väritin karamelliväreillä. Vihreänä on sitruunamelissaa, timjamia ja kukista löytyy kehäkukkaa, kurkkuyrttiä ja orvokkeja. Lisänä vielä pensasmustikkaa makua antamassa.

Kakkupohja onnistui erinomaisesti, kostutin sen sokerittomalla karpalomehulla, väliin lisäsin viimekesäistä kirsikkahilloa ja maidotonta vaniljakreemiä ja valkoisen sokerimassan alle lisäsin ohuen kerroksen tomusokeri-margariinikreemiä tasoittamaan pintaa ennen kaulitun valkoisen massan lisäämistä. Erittäin hyvä kakku tuli tällä kertaa.

Ollessani työpaikaltani evakossa, sain sieltä työkaverilta vinkin, ja tänä vuonna en kiroillut karviaispuskissa. Marjapoimuri ja pehmustettu nahkainen työkäsine. Voin sanoa, että oli helppoa ja itselle ei olisi tullut kyllä mieleenkään. Mutta monen tunnin työhön kului tällä kertaa noin 20 minuuttia. Tarkoituksena on tehdä tänä vuonna taas Mutkan köyhän tilan lakkahilloa eli punaisista karviaisia ja porkkanaa yhdistäen. Maku on ihanan hapokasta ja muistuttaa todellakin hillaa.

Viime kesänä maakellaria siivotessamme löysimme appivanhemmilta perintönä jääneen marjapoimurin. Voisin veikata, että näitä ei joka taloudesta löydy. Meiltä löytyy, koska mieheni vanhemmat molemmat aikanaan työskentelivät Viialan viilatehtaalla. Ja vaikka oli kellarin kosteudessa säilytetty, toimi kuin unelma. Tästä en luovu!

Olemme omakotitalomme ulkoasua viimeisen vuoden aikana urakalla laittaneet kuntoon. Ja kaikkihan siis lähti katon vaihtamisesta. Kun nyt uusi katto on päällä, niin sovimme lopultakin puhallusvillan lisäyksen välikatolle. Siellä on alkuperäisen karhunvillat, jotka on siis 70-luvun alkupuolella lisätty rakennusvaiheessa ja olivat jo melkoisen painuneet versiot ja lämpöarvo ei varmastikaan ole ollut enää kummoinen. Ensi talvena sen sitten näemme, mikä on ero talon lämpötilassa ja sen lisäksi sähkölaskussa. Uskoisin, että lämmöt pysyvät paremmin neljän seinän sisällä ja sitä kautta sähkölaskukin pienenee. Ja oman paikkakunnan firmaa tuli käytettyä.

Tässä myös hieman samalla kuvaa uudesta katostamme sekä uusitusta päätykolmiosta. Eihän tuo luukku välikatolle edelleenkään mikään suuren suuri ole, mutta mieheni sai siitä kuitenkin hieman suuremman tehtyä. Kohta alkaa olla kaikki tarvittavat paneelit taloomme olla uusittuna. Mieheni on nyt viimeisenä takaterassillemme vaihtanut takaseinälle vaaleampaa paneelia. Lisäksi taloa kiertävien lautojen alapinnat ovat vielä maalaamatta. Jostain kumman syystä se on jäänyt viimeiseksi. Suoraan sanoen on niin paskamainen homma, koska talomme on puolikorkea eli maasta asti et yllä sutimaan ja kun otat tikkaat avuksi, joudut taivuttamaan itseäsi venkuraan. Mutta eiköhän tuostakin selvitä tämän syksyn aikana.

Ja postauksen otsikkoon viitaten olen viime päivinä pohtinut suomalaisten asennetta. Elokuu kun vaihtuu, niin osa ihmisistä alkaa puhumaan jo syksystä ja kesän lopusta. Onhan nyt elokuu sentään virallinen kesäkuukausi eikä minun mielestäni kesä ole mihinkään vielä kadonnut.

Myönnän, että kaksi vuotta sitten minun kesäni loppui ja värit katosivat elokuun puolivälissä, mutta se ei johtunut siitä, että oli elokuu, vaan siitä, että äitini oli saattohoidossa ja kuoli 16.8. Tänä samaisena päivänä 8.8. annoin hänelle lupauksen huolehtia, että hänen hoitonsa on sellaista, kun hän haluaa. Tuntuu, että pahinta ei ollut äitini kuolinpäivä, vaan juurikin tämä päivän, kun syöpälääkäri antoi tuomionsa ja tiedon jäljellä olevan ajan vähyydestä. Äitini toive oli, että ei enää tutkimuksia, vain kivun helpotusta ja mahdollisimman rauhallinen ympäristö. Kutsun edelleen tätä viikkoa piinaviikoksi.  Osa suvustamme ei äitimme toivetta ymmärtänyt, että kuoleva ei halunnut enää ympärilleen kuin me lähimmät ja oman iäkkään äitinsä, ne ihmiset, jotka viikoittain olivat kuuluneet hänen elämäänsä. Ja itselleni käsittämätöntä on, että nämä samaiset ihmiset eivät tänä päivänäkään tätä ymmärrä ja jatkavat kiukutteluaan. Jos he haluavat elää katkeruuden ja vihan keskellä, niin omapahan on elämänsä. Itse olen jatkanut eteenpäin, kuten äitini olisi toivonut, vaikka helppoa se ei ole ollut. Löydän kuitenkin elämästä jo päivittäin paljon positiivisia asioita ja ilon aiheita.

Mummuni puolesta suren edelleen. Hänen sydämensä murtui esikoisen menetyksen jälkeen, ja elossa olevat lapset jatkavat kiukutteluaan. Mummuni on monasti kivahtanut, että saisivat jo lopettaa kiukuttelunsa, aikuiset ihmiset, ja sanonut sen suoraan heillekin. Joskus vaan ihmisluonto toimii itsekkäästi, eikä tajuntaan uppoa, että eniten asiasta eivät kärsi ne, joille he ovat vihaisia ja haluavat kostaa, vaan se ihminen, joka heitä ehdoitta rakastaa ja nyt edelleen kärsii heidän huonosta käytöksestään ja ristiriidoista kaiken surun keskellä ja kuihtuu vähitellen pois. Itselleni ei tulisi mieleenikään kuormittaa vanhaa ihmistä enää hänelle kuulumattomilla kiistoilla. Itse olen välini mummuni kanssa selvittänyt ja se on minulle riittävää.

Huomenna vietämme mieheni kanssa hääpäivää, tai siis varmaankin hääpäivän iltaa, koska työparini on nyt kesälomalla, niin olen yksin töissä, eli ei ole mahdollisuutta edes työpäivän lyhennykseen. Olen kuitenkin hakenut perjantaille vapaapäivän, ja ehkä sitten sinne keksimme mieheni kanssa jotain kivaa yhteistä tekemistä, mistä nautimme molemmat. Tälle viikolle kaipaan kipeästi jotain mistä saan hyvän mielen, ja uskon, että sellaisia asioita löytyy ja paljon, kunhan ne huomaa. Ensi viikolla on perheessämme paluu arkeen, kun mieheni aloittaa opiskeluihinsa liittyvän harjoittelujakson ja se on arki/päivätyötä, joten tämä tietää arkemme uudelleen organisointia, ruokakin pitää ehtiä iltaisin tekemään. Onneksi mieheni iltaopinnot alkavat vasta ensi kuun vaihteessa, joten ehdimme pari viikkoa totuttelemaan elämänrytmin muutokseen.

Hyvää alkanutta elokuuta! Kesä jatkuu vielä, ainakin minulla.

Hulinaviikonloppu

Eilen kävin kuvaamassa pihalla puutarhan kukintaa ja kas, sinisenä kukkivien kurkkuyrttien seasta löytyi vaaleanpunakukkainen yksilö. Siniset kurkkuyrtinkukinnot ovat kauniita, ja koristelussa etenkin suklaakakun päällä ovat herkullisen näköisiä. Mutta kyllä tämä jotenkin vielä päihitti siniset versiot. Vielä herkän ja hentoisemman näköinen. Rakastuin.

Viikonloppuna nuorempi isosiskoni poikkesi asuntomessuilla puolisonsa kanssa ja me saimme hoitoon kaksi karvakorvaa, ylämaanterrierin ja cairnterrierin. Lauantai kului paikallisella uimarannalla beach-volley turnausta järjestäen ja isosiskoni perheineen palasi asuntomessureissulta lauantai-iltana meille yökyläilemään ja viettivät lopun viikonlopun meillä. Ihana oli pitkästä aikaa ehtiä juttelemaan kauempana asuvan siskoni kanssa. Toinen isosiskoni perheineen poikkesi myös sunnuntaina meille ja saimme ruokaa riittämään kaikille, koska kasvimaalla alkaa sato jo kypsyä. Keitimme perunaa, punajuuria ja pikkuporkkanoita sekä kesäkurpitsastakin saa jo satoa kerättyä. Pakkasesta kaivoimme lauantai-iltana lihaa sulamaan. Viikolla leivoin jo suklaista kesäkurpitsakakkua ja sitä riitti meille gluteenittomille sisaruksille vielä sunnuntainakin kahvipöytään.

Sain koirien hoidosta kiitokseksi nämä ihanat sudenkorento-korvakorut, jotka siskoni oli bongannut Helmien talolta. Lisäksi saimme käännettävän kestokassin, josta löytyi miehelleni olutta ja roskapussinpidike autoon. Minä sain myös aikuisten värityskirja. Lisäksi pääsimme selaamaan hieman asuntomessujen esitteitä taloista ja sain pari kuvastoa siskoltani itselleni, joissa oli myös jokunen käsityöohje. Emme kyllä olisi tarvinneet mitään. Isäntäväen reissatessa koiruudet nukkuivat kiltisti koko yön, vaikka olivat meillä ensimmäisen kerran kylässä ihan keskenään. Muutenkin käyttäytyivät varsin mallikelpoisesti, jos ei lasketa vahtikoirana toimimista ja räksytystä pihamaalla ohikulkijoille. Matalalla sijaitsevaa olohuoneen ikkunaa eivät ole vielä tajunneet käyttää hyväkseen vahtimistöissä. Onneksi!

Yhtenä iltana törmäsin tällaiseen helikopteriin. Tai no, melkein törmäsin. Tajusin viime tipassa pysäyttää käteni ja ehdin ottamaan pari kuvaa kännykällä, ennen kuin korento surahti karkuun. (Pahoitteluni kuvan laadusta!) Oli kyllä iso yksilö. Vadelmat, jotka kuvassa näkyvät eivät myöskään tänä vuonna ole mitenkään pienemmästä päästä, tuollaisia ison miehen peukalonpään kokoisia. Sadekausi sai aikaan sen, että ovat todella isoja ja mehukkaita, jopa niin mehukkaita, että vadelman maku ei ole niin vahvana, mikä nyt ei ole niin hyvä juttu, mutta pääasia, että marjoja kypsyy. Hieman on alkanut jo pörriäisiä käydä aterioimassa vadelmissa, joten ehkä saamme juurikin hilloa varten vielä marjoja kerättyä.

Toinen siskoni koirista myös rakastaa vadelmia ja hän kävi myös hieman harventamassa vattupuskia ja ahminnan ääni kuului kauas kun hän nautiskeli alaoksien sadosta. Nyt alkaa myös punainen karviainen kypsyä, mutta myönnän, että sen poiminnassa olen hieman laiska. Ruusun leikkauksen lisäksi ainoa tilanne, jolloin ärräpäät lentelevät suustani puutarhassa. On sen verran pitkät ja todella terävät piikit meidän karviaisissa. Eiköhän ne mullakin samanmoisia ole. Mutta hillo on niin hyvää, joten enköhän tänäkin vuonna uhraudu, ja manaan kerran tänäkin kesänä puskassa herkkuja saadakseni talvea varten.

Äkkiä on mennyt aika ja aikaisemmat aamuheräämiset ja myöhemmin töistä kotiin saapuminen on verottanut jaksamista. Ensi viikolla pääsen taas siirtymään omalle vakituiselle työpisteelleni lähemmäs kotia ja tämän viikon perjantaina taas pakkaus- ja muuttorumba odottaa.

Väsymyksestä huolimatta olen kuitenkin jo kertaalleen saanut maalattua autotallin ja varaston oven sekä etuterassin takaseinän. Vielä toinen kerros odottaa, mutta näin maanantaina vilkkaan viikonlopun jälkeen en maalisutiin tartu. Ehtiihän tuota vielä, kun säänkin on luvattu paranevan. Mieheni sai myös valmiiksi viimeisenkin päätykolmion uudistuksen viime viikon alulla, ja enää taloa kiertävät alapinnan laudat ovat puhdistamatta ja maalaamatta. Ehkäpä ensi postaukseen saan jo kuvat otettua ja esille. Itse tykkään kovasti värimaailman muutoksesta. Tänään maalaustyöt saivan kuitenkin odottaa, koska mieheni ahersi kasvimaalla rikkaruohosouvissa (taas kerran) minun ollessani palkkatöissä. Mieheni palkka oli kuitenkin parempi, siisti kasvimaa, josta on taas helppo hakea antimia ruokapöytään.

Herkullista heinäkuun loppua myös lukijoilleni!

Mansikkaa, vadelmaa, mustikkaa ja muuta satoa.

Kuten ennenkin, mansikat kypsyivät ensimmäisinä. Ensin metsämansikat ja sitten puutarhamansikat. Molempia kasvaa puutarhassamme. Meillä on ollut perinteenä tehdä aina ensimmäisen kunnollisen puutarhamansikkasadon kerättyämme mansikkakakku, emmekä tänäkään vuonna luistaneet perinteestä. Haasteena oli saada pehmeä kakkupohja, joka sopi minullekin ja kyllä minä alan vähitellen luottamaan kehittämääni kakkupohjaohjeeseen. Vähitellen on löytynyt se oikea koostumus.

Maidoton, luontaisesti gluteeniton ja kananmunaton kakkupohja

6 dl jauhoja (1/3 täysjyvää)

21,5-2 dl sokeria

3 tl leivinjauhetta

(3 rkl No egg -kananmunankorviketta, jos kotoa löytyy)

150 g sulatettua ja huoneenlämpöiseksi jäähdytettyä margariinia

3 dl maustamatonta vichyä

ripaus vaniljajauhetta/-sokeria

Paisto 175-200 astetta noin 20-30 minuuttia keskitasolla 

 

Ja koska itse olen enemmän vadelman ystävä, tein myös perään vadelmakakun mansikkakakun loputtua. Päällä on vaniljakreemi ja vihreänä lisukkeena koristelussa ja makua antamassa sitruunamelissan kärkilehtiä. Nam!

Vadelmassa riittää vielä hetkeksi aikaa kerättävää. Meillä on puutarhan eri puolilla villivadelma ja puutarhavadelma kasvamassa, eivätkä ole tänäkään vuonna pettäneet. Pakkasessa taitaa olla jo kohta 10 litraa, syöty on itse monta litraa, siskoilleni on myös vadelmaa annettu niin syötäväksi kuin pakkaseen saakka. Nyt kun viikon olemme keränneet 3-4 litraa illassa, niin mieheni eilen jo totesi, että alkaa vähitellen jo riittämään tämä keruuhomma. Tähän voi vaan todeta, että onneksi omassa pihassa kasvaa, eikä tarvitse lähteä pitemmälle poimimaan. Lopuista vadelmista taidan keitellä jo hilloa, kunhan ehdin.

Seuraavana haasteena onkin sitten, mitä kivaa pensasmustikasta. Pinkkimarjainen pensasmustikkamme näytti talven jälkeen pystyynkuolleelta, mutta jätin kuitenkin paikoilleen ja nyt on juuri täynnä uutta vesaa, joten vaikka emme tänä kesänä saakkaan vielä yhtään pinkkiä marjaa, niin ehkäpä ensi tai sitä seuraavana kesänä. Sinisiä tulee nyt ainakin ihan urakalla taas tänäkin vuonna. Tulossa on tämän synttäreitä ja rippijuhlia, sellaisiin olemme jo kutsun saaneet tälle ja seuraavalle viikolle. Ihanaa päästä välillä hieman juhlimaan ja nähdä samalla ystäviä, joita niin vähän tänä vuonna olemme ehtineet näkemään remontti- ja puutarhahommien vuoksi. Luulenpa, että menee kakunkoristeeksi ainakin osa mustikoista.

Ja tässä aiemmin lupaamani kasvihuoneen satokuva. Harmillista on, että ripsiäiset ovat tehneet hyökkäyksen paprikaan ja ananaskirsikkaan ja estävät uuden sadon syntymistä kaikista mäntysuopasumutuksistani huolimatta. Mutta kurkku ja tomaatti totuttuun tapaan tekevät runsaasti satoa. Ja onneksi molemmat kurkuntaimet lähtivät lopulta kasvuun alkukesän kuivahtamisen jälkeen. Ja voin kertoa, että syksyllä taas harmittaa siirtyä kaupasta nämä tuotteet ostamaan. Kurkku on varsinkin aivan herkullista verrattuna kaupasta ostettuun versioon. Maku ja mehukkuus aivan omaa luokkaansa.

Kukkaloistoa

Kyllä nyt on taas kelvannut sateiden jälkeen ihailla puutarhassa kukintaa. Unikkoparat alkoivat kukkia juuri ennen "sadekautta" ja pelkäsin, jääkö kaunis kukinta sateen hakkaamaksi. Onneksi ei. Edelleen kukkivat. Nämä ovat niitä viime vuoden siementäneistä unikoista kasvaneita yksilöitä, joten kukinta alkoi tosiaan jo heinäkuun alussa. Ja pörriäisiä on riittänyt. Nyt on jo huoneen ovia lukittukin.

Unikkomeri aaltoilee pyöreän maan lohkossa kasvihuoneen vieressä keskellä pihaa ja näkyy ihanasti joka suuntaan. Mieheni ihastui valkoisiin yksilöihin, itse rakastan edelleen näitä loistavan punaisia. Toki joukossa, koska olen kylvänyt eri unikkolajikkeita, on myös jokunen erityylinen, kuten tuo alla kuvassa näkyvä violetti, hapsureunainen unikko. Kylvin myös uudet kylvökukat alkukesästä, mutta tuntuu, etteivät oikein pitäneet tuosta sadesäästä ja ovat aikas pieniä vielä. Toisaalta voi olla hitaaseen kasvuun syynä, myös nämä isona kukkivat unikot, jotka vievät varmasti energiaa maasta ja varjostavat uusia alkuja. Mutta eivätköhän nuotämänvuotisetkin vielä tuolta lähde kasvamaan. Nämä ainakin saavat taas heilua siemenkotineen tovin, jotta ensi vuoden kylvö olisi taas valmiina itsellään. Unikko on kyllä ehdottomasti yksi lempikasveistani, hento ja kestävä ja värit loistavat pitkälle 

vihreyden keskeltä.

Kivikkkokasvimaa oli myös parhaimmillaan heinäkuun puolivälissä ja mehiruusut ja rikot kukkivat. Tuon pienempikukkaisen sain siskoltani viime vuonna ja isokukkaisempi on perua appivanhemmilta, jotka tässä aiemmin asuivat.

Eikä sovi unohtaa alkukesän puutarhaostoksia. Timanttikukkiin, jotka loistavat oransseina olen todella tyytyväinen. Ovat kauniit ja pirteät, vaikka pilvisellä säällä sulkevatkin kukkansa. Vaaleankeltainen mustasilmäsusanna kukki heinäkuun alussa, ja sateiden saavuttua meni kerrassaan surkeaan kuntoon ja ajattelin jo, että taitaa kuolla. No, koska ehdin jo ajattelemaan sen heittämistä kompostiin, päätti se juurelta lähteä kasvamattamaan uusia versoja. Joten nyt kärsivällistä odottelua ja eiköhän se vielä amppelissa uudelleen aloita kiemurtelunsa. Karhöt myös päättivät jälkijunassa lähteä kasvamaan, eivät olleetkaan talvella kuolleet. Nyt ovat jo tukiristikkoa pitkin kiipeilemässä. Kasvihuoneen ovenpielissä etanat terrorisoivat ruusupapua, mutta liiterin seinustalla se on päässyt suhteellisen rauhassa kasvamaan. Ja juurella aiemmin ostamani kesäkukat ovat pistäneet märille keleillä vastaan ja säilyneet hengissä ja nyt kukoistavat auringonpaisteen palattua.

Vähäisempää on kukinta ollut tänä kesänä kuin aiemmin, mutta sitä enemmän nautin niistä, jotka jaksavat kukkia vaihtelevasta säästä huolimatta.