Elämä on joskus kuin ruusunpiikeillä tanssimista

Joskus ruusunpiikeillä tanssiminen on kovin kivuliasta ja piikkien aiheuttaman kivun kestämiseen tarvitsee apua. Joskus se on juttelukumppani, ystävä tai psykologi, jonka kanssa keskustelu auttaa jaksamaan. Raadollista on, että tänä syksynä keskustelun aiheena on ollut, kuinka toinen ihminen on toiselle susi. Vanhanaikainen kikka toimii joillekin edelleen. Kun on huono omatunto, on niin helppo sälyttää oma huono käytös ja vastuuttomuus muiden syyksi sekä tietenkin yllyttää muutkin mukaan tähän mustamaalaamiseen. Sen sijaan, että kysyisi toiselta, mitä tapahtui, miksi päädyitte toimimaan näin, läheisen syyllistäminen ja mustamaalaminen on helpompaa itselle. Asioita ei tarvitse kohdata eikä elämäänsä muuttaa, vaan saa jatkaa kuten ennenkin. Vaihtoehtona on myös rehellisesti katsoa peiliin ja miettiä, olisinko minä itse jotenkin voinut toimia toisin ja peräti vastuussa jostakin tapahtuneesta. Olen viime aikoina sairastaessani tähän peiliin tuijottanut ja todennut, ei, vika ei ollut minussa. Minä voin olla hyvillä mielin ja omatunto puhtaana, en ole ketään hylännyt, vaan viimeiseen asti huolehtinut. Kenenkään elämää en mene häiritsemään ilman pakottavaa syytä. En myöskään ole sälyttänyt puheillani ikäviä asioita kenenkään toisen huonokuntoisen, surun kanssa päivittäin taistelevan niskoille. Siitä saan olla ylpeä. Jotkut asiat pitää selvittää ihan itse, sekoittamatta eripuraan ketään muuta, ja juuri niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee, eikä sotkea mukaan ulkopuolisia levittäen negatiivisuutta eteenpäin ja aiheuttaen välirikkoja.

Ja tuo toinen ikävin ja lapsellisin sana: kosto! Mitä sillä lopulta saa ja kuka siitä kärsii? Sekö, jolle kosto oli tarkoitettu. No ei, tälläkin kertaa, kuten monta kertaa aiemminkin, kostosta kärsii se, joka sen vähiten ansaitsisi ja eniten siitä kärsii. Seurauksena yksinäisyys ja lisätaakka muutenkin jo niin suureen suruun. Se rakas läheinen, joka tarvitsisi tällä hetkellä eniten apua, seuraa ja tukea. On ahdistavaa pakotettuna seurata etäältä, miten rakas ihminen kärsii eristettynä niistä läheisistä, jotka voisivat seuraa ja tukea useimmin tarjota. Elämä on joskus niin sietämättömän epäreilua ja on surullista seurata sivusta, kuinka rakas ihminen kuihtuu pois surun ja toisten ihmisten erimielisyyksien vuoksi, joihin hänet on sotkettu mukaan tahtomattaan ja täysin asiaa ymmärtämättä. Vain toinen puoli peilistä on esillä, ja se toisen puolen esittäminen on estetty. Tosin en sitä tekisikään, koska se tuottaisi vain lisää pahaa mieltä jo pahoin murtuneelle sydämelle.

Ja olen lopultakin saanut asiaan jonkinlaisen lopputuleman, päätös ei ollut helppo, mutta uskon, että on se oikea. Joskus vaan asiat menevät miten menevät ja turha haaskata ruutia harakoihin, kun elämässä on niin paljon hyviäkin ystäviä ja ihania, positiivisia asioita. Luopuminen ei ole koskaan helppoa, mutta joskus se on se asia, mikä on vaan pakko tehdä, että pääsee eteenpäin elämässä.

Omaksi onnekseni on edelleen niitä läheisiä, joihin voi luottaa. Jotka eivät huuda puhelimeen ja hauku sinua tai läheisiäsi surun hetkellä. Jotka eivät vääristele sanomisiasi. Jotka eivät syytä sinua, selvittämättä ensin, miksi tein mitä tein, saati levitä valheellista tietoa sinusta, vain omaa kilpeään kiillottaakseen. Ystäviä, joilta saa kannustavan sanan ja halauksen, kun sitä tarvitsen. Ja hyvä ystävä, joka huonolla hetkellä vain yhdellä sanalla saa jaksamaan eteenpäin, ja se pirullisen ihana sana on karma. Siihen uskon ja luotan juuri nyt. Ja muistan sen nyt aina, kun sisällä karhentaa muiden ihmisten huono käytös. Muistan sen myös, kun itse teen hyvän teon, josta seuraa jollekin toiselle apua ja hyötyä. Viime viikolla selvisi, että sellaisen olin tehnyt ja saanut jatkumon alulle. Hyvä minä!

Joskus vaaditaan kuukausien ajattelutyö ja monet keskustelut, että näkymättömät haavat paranevat. Joihinkin kipuihin on onneksi nopeampikin tapa, kuten tabletti päivässä häätää taudin pois. Ainakin niin toivon, että tämä toinen antibioottikuuri poskiontelotulehduksen lopultakin kaataa, että pääsisin taas palamaan tavalliseen arkeen ja tylsiin rutiineihin. On se kuitenkin mukavampaa kuin sairastaminen. Iloa ja lämpimiä ajatuksia alkaneeseen viikkoon!

Ps. Pientä piristystä elämään sain, kun viime viikolla mieheni poikkesi postista hakemassa tilaamani paneeliverhot. Kun eläintarhaa meille on viime aikoina kerääntynyt, niin jatketaan sitten samalla linjalla!