Syksyn lehdissä väreilee luopuminen...

"Iän myötä ihminen kangistuu,

tulee kömpelöksi muutosten edessä.

Lintujen lähtö saa aikaan

entistä isomman ikävän

ja syksyn lehdissä väreilee luopuminen.

Muutos ei enää taivu kuten ennen,

venytetyt paikat eivät vetreydy,

eikä talvi sula niin pian pois."

Hyvää matkaa rakas mummumme. Toivoit jo poispääsyä pitkään ja ikuista lepoa. Tiistaina 1.8.2017 tämä toteutui pidettyäni sinua sairaalassa kädestä kiinni viimeiset 2,5 viikkoa melkein päivittäin, viimeisinä elosssa olon päivinä kävin jo kahdesti. Sinä tunnistit meidät viimeiseen asti, alkuun puristit kädestä, myöhemmin, kun et enää jaksanut silmiäsi avata, kyyneleet valuivat silmistäsi tai käänsit kasvosi meitä läheisiä kohden. Meille ei jäänyt huono omatunto, koska me läheisimmät olimme viimeiseen asti tukenasi kotonakin aina tarvittaessa. Paha mieli jäi puolestasi elossa olevien lastesi käytöksestä, heidän niin harvoin käydessä, silloinkin meitä muita läheisiäsi ja kotihoitoa haukkuen elämäsi viimeiset vuodet vaikeiksi muodostaen vanhimman, sinusta hyvin huolehtineen, tyttäresi syöpään kuoltua. Olen onnellinen että pääsit lopultakin toivomaasi lepoon ja rauhaan. Me kaikki lähimmät olemme onnellisia, vaikka ikävä on edelleen kova.

Vietimme muistojuhlaasi tasan 3 vuotta vanhimman tyttäresi muistojuhlan jälkeen, esikoisesi ja vanhimman sisaruksemme syntymäpäivän yhteydessä. Nauroimme, otimme yhteisiä valokuvia ja nautimme yhteisestä ajasta, kuten sinäkin aina kanssamme juhlit. Jotain kuitenkin puuttui, se olit sinä.

Mieheni toi työpaikkansa viereiseltä pellolta, mistä saa ilmaiseksi miniauringonkukkia poimia, kotiin kimpullisen. Minä en keltaisesta väristä pidä, mutta nämä kun mieheni kotiin toi, tajusin kuinka paljon olen viimeiset kuukaudet ja viikot pieniä aurinkoja elämääni kaivannut.

Olen tällä hetkellä sairauslomalla työpaikan sisäilmaongelmien vuoksi, koska terveyteni ei enää anna mahdollisuutta minun siellä työskennellä. Jatkossa olisi tarkoitus järjestää minulle työpiste, jossa en sisäilmaongelmista joutuisi enää kärsimään, työnantajallani ei tähän päivään mennessä ole ollut sopivia tiloja tarjota (ymmärtäähän tuon, kun täällä lähes kaikki julkisen puolen rakennukset ovat sisäilmaongelmaisia!) ja siksi työsuojelu ehdottikin kotoa työskentelyä, koska työnkuvani tämän mahdollistaa. Työnantaja taas on esittänyt eriävän kannan etätyöstä. Kävin myös työterveyden lähetteellä korvalääkärillä tällä viikolla tarkistuttamassa äänihuulteni ja poskionteloiden tilanteen. Hänen mukaansa tilanne nyt sellainen, että koekaniinina olo ei ole enää suositeltavaa tilanteessani ja hän suositteli myös kotoa käsin etätyöskentelyä, kunnes työnantajani saa rakennettua 3-5 vuoden päästä uuden hyvinvointikeskuksen, jonka luulisi ainakin ensimmäiset vuodet olevan sisäilmaltaan hyvä. Tuntuu, että tilannettani ei  haluta myöntää ja on tarjottu vaihtoehdoksi muita yhtä huonossa kunnossa olevia rakennuksia kuin viimeisin työpisteenikin oli (purkukuntoinen rakennus toksisin mikrobein varustettuna). Joten tämä loppukesä ja alkusyksy on ollut rankkaa, enkä ole jaksanut tännekään kirjoitella, vaan olen keskittänyt jaksamiseni tavalliseen arkeen.

Periksi en ole antanut ja täältä vielä noustaan. Mummumme oli  myös jääräpäinen ja periksiantamaton ja tässä tilanteessa olen onnellinen, että se ominaisuus on periytynyt eteenpäin suvussa.

Terassimme amppelimansikka on päättänyt aloittaa myös uuden erän ja tekee mansikoita uudelleen, kuin vihjaillen minulle, että vielä on mahdollisuus. Itselläni onneksi on tukena työterveys, psykologi x 2 ja työsuojelu sekä luottamusmies.

Olisi helppo keino irtisanoutua ja monesti on käynyt mielessä viimeisten kuukausien aikana kuunnellessani töissä negatiivista palautetta henkilökohtalaisesti minuun (ei siis työnlaatuun) kohdistuen, mutta olen myös oikeudentuntoinen ja koen, että se on väärin, koska meille työntekijöille ei tilannetta ole kerrottu jo 4 vuotta sitten, kun asia vuoden 2013 kuntotutkimuksessa on selvinnyt. Meille todettiin kysyessämme, että normaalit vanhan talon löydökset. Työpaikallani on siis jo yli 4 vuotta sitten todettu toksisia mikrobeja eli olemme työskennelleet myrkyllisten sädesienten yms. keskellä vuosia tietämättämme. Ja kyllä, yritimme saada kuntoraportin luettavaksemme silloin, luvattiin, luvattiin, mutta ei sitä koskaan luoksemme saapunut, paitsi nyt elokuussa 2017, kun tämänvuotisen uuden työpaikkani kuntotutkimusraportti myös valmistui. Olimme siis v. 2013 sähköpostilla toimitetun tiedon varassa, jossa oli tiivistelmä löydöksistä, eikä sanallakaan mainittu toksisia mikrobeja.

Säästöjähän syntyy, kun työntekijät ovat jatkuvasti sairauslomilla, työssä ollessaan nuutuneita ja palautuminen ei tapahdu enää edes vapaiden viikonloppujen aikana. Myös uudelleen sijoituksia on jouduttu järjestelemään niille, jotka tuolla eivät ole enää kyenneet työskentelemään. Hyvä niin. Nyt itse olen siinä jonossa. Päällimmäiseksi jää tunne, ettei uskota, että oireet työpaikan sisäilmasta johtuisivat, vaikka vuosia olen oireistani raportoinut ja sain jokunen vuosi sitten oireiluni vuoksi ilmanpuhdistimenkin työhuoneelleni, josta sain osaan oireista apua. Ja tiedän, etten ole ainoa, joka tilanteesta kärsii. Osa sisäilmaongelmista sairastuneista on siirretty jo vaivihkaa etätyöhön. Sisäilmapakolainen on täällä vakiintunut termi. Ja nekin, jotka eivät vielä ole sairastuneet, ovat vaarassa sairastua astmaan tai homeallergiaan sekä kroonisiin ylähengitystieinfektioihin.

Joten syksy on ollut rankka ja vienyt paljon niin fyysisiä kuin henkisiäkin voimiani myös sen vuoksi, että ajauduin astman pahenemisvaiheen vuoksi tilaan, jossa oli jo levossa hengenahdistusta enkä ole kyennyt fyysisestä kunnostanikaan huolehtimaan. Kun kävelylenkit jäävät väliin, vaikuttaa se väkisin pääkoppaankin. Samoin sain fysioterapeutiltani luvan palata elokuun alusta kuntosalille keväisen rannemurtuman jälkeen, mutta kertaakaan en ole vielä pystynyt käymään keuhkotilanteen huononemisen vuoksi.

Päivä kerrallaan eletään ja katse on eteenpäin. Periksi ei anneta ja uskon, että kun yritän nyt luottaa asioiden järjestymiseen, ne tulevat vielä järjestymään ja pystyn jatkamaan työtäni terveessä ympäristössä, joka mahdollistaa myös fyysisestä kunnostani huolehtimisen.

Siitä nautin, että puutarhatyöt alkavat olla loppusuoralla ja pääsemme kohta viettämään taas puutarhatyövapaata talvea. Kesä, kukkaset ja kasvimaan sato tuoreeltaan on ihan parasta, mutta suomalaisena nautin myös pimenevistä illoista, kynttilöistä, takkatulesta sekä vapaudesta maata sohvalla käsityö kädessä tekemättä mitään ihmeempää hyvällä omatunnolla.

Ps. Ranne kestää jo hieman pidempään käsitöitä tehdä ennen kuin puutuu, joten toivoa on siitä, ettei rannetta ehkä tarvitsekaan levyn poiston vuoksi leikata.

Irikset kukassa!

Tämä kesä kertoo siitä, että olemme olleet ahkeria edelliskesänä. Lisäksi se kertoo siitä, että olen saanut paljon siskoltani hänen jakamiaan perennoja samana kesänä. Lisäksi tämä kesä on antanut toivoa siitä, ettei viimeiset kaksi puutarhaa koetelleet talvet ole vieneetkään niin paljon kasveja kuin luulimme. Mm. syysleimut ovat ilmestyneet uudelleen aiemmalla kasvupaikalleen, vaikka viime kesänä ei noussut yhtään alkua niistä. Nämä eivät kuitenkaan ole syysleimuja, vaan suuria iriksiä eli kurjenmiekkoja, jotka kukkivat meidän puutarhassamme ensimmäistä kertaa. Kuvassa olevan partaiiriksen piti olla valkoinen tai vaaleanpunainen, mutten tiedä, tekikö maaperä tepposet ja kaikki irikset ovat samassa paikassa auenneet nyt violetteina.

Kyllä näitä on ihailtu. Lisäksi sain siskoltani pari kesää sitten toisenlaista iristä, "Pink parfait" nimeltään lajike. Pinkkein pitäisi kukkia, mutta ovat aunneet laventelinsinisenä. En valita, kauniita ovat ja iris nyt sattuu olemaan lempikukkani puutarhassa.

Ei mulla muuta tällä kertaa. Nautitaan kesästä, onneksi sitä on vielä jäljellä. Ja lomakin alkaa vasta kohta. Toivoisin siitä 2 viikosta aurinkoista, mutta saa nähdä mitä luonto antaa.

Kesää 2017

Kesä on pitkällä, enkä ole ehtinyt postaamaan tänne. Itse asiassa myös ranteeni kettuillut puuduttelemalla kämmenet ja sormet. Soitin siitä sairaalaan fysioterapeutille ja ennenkuin on kulunut 6 kk leikkauksesta, ei mitään tehdä, vaan seurataan tilannetta, koska voi yksnínkertaisesti johtua turvotuksesta. Olen nyt päivittäin antanut lymfahoidon tyyppistä silittelyä kädellä ja tuntuu, että on helpottanut turvotusta ja puuduttelua. En tosiaankaan haluaisi uudelleen puukon alle. Kuvassa kuitenkin ei ole ranteeni vaan mieheni ja minun ahkeruuden tulos. Tämän vuoden sato kasvimaalta tulossa. Tunnelissa on bataatit piilossa kasvamassa.

Ja tässä tämän kesän projektini, josta aiemmin vihjasin. Viime kesänä talomme päätykolmoita maalatessamme tyhjensimme ulkovintiltä välikatosta kaiken ylimääräisen tavaran pois. Itselleni säästin kaksi vanhaa puulaatikkoa ja toinen isosiskoistani vei tänä kesänä mennessään loput, myös kasvien käyttöön. Isossa jaffalaatikossa kasvaa nyt kasvihuoneellamme paprika ja bataatti ja tämä ihanuus pääsi yrttilaatikoksi takaterasillemme. Vähän santapaperia ja liitutaulumaalin loppu varastosta, joten kallis tämä uudistaminen ei ollut. Mutta olen tyytyväinen olen, muutos oli ulkonäöllisesti valtava ja saan ihailla tuota ainakin tämän kesän. Lisäksi, koska tämä on katoksessa, on siitä helppo käydä hakemassa yrttejä ruuanlaittoon sadesäällä. On timjamia, rosmariinia, persiljaa, tilliä, basilikaa, rakuunaa ja intianminttua.

Olemme myös kerran ehtineet mieheni kanssa iltakalaan. Kalaa ei tullut, mutta pari kaunista tunnelmakuvaa sain napsastua. On tämä Suomen kesä vaan niin kaunis.

Melkein unohtui. Mieheni on lopultakin valmis sairaanhoitaja. Virallinen valmistujaispäivä 30.6.2017. Ei enää iltaopintoja ja ehdimme viettämään yhdessä enemmän aikaa ja visiteeraamaan ystäviämme taas enemmän. Siitä olen onnellinen. Ensi viikolla meillä molemmilla alkaa myös loma. Minulla tosin vaan kaksi viikkoa, mikä on aivan liian vähän palautumiseen, mutta tässä sijaistilanteessa tuo 2 viikkoakin on jo paljon. Seuraavasta lomasta ei sitten ole hajuakaan, koska on mahdollista pitää, joten täytyy ottaa tästä kaikki irti.

Rodoja ihailemassa

 

Kävin kärsimättömäksi ennen juhannusta, kun oma revontuliatsaleamme selkeästi aikoi tänä kesänä kukkia ensimmäistä kertaa ja pysyi vain sitkeästi nupulla. Niinpä ehdotin miehelleni, että hurauttaisimme Tampereelle rodojen kukintaa ihailemaan. Kukinta oli vasta aluillaan, mutta on ne hienoja. Vielä, kun joskus omaan pihaan saisi ryhmän rodoryhmän istutettua. Paikka on jo katsottuna. Mutta Hatanpään osalta kuvat puhukoon puolestaan.

 

 

Tämä Marjatanalppiruusu olisi ehdoton löytö pihalle. Saisi toisenkin kaunokaisen pihalle kasvamaan äitini muistolle. Kukinnan värikin miellyttää.

Ja niinhän siinä kävi, että oma atsaleamme ymmäsi vinkin ja päätti heti seuraavana päivänä avata ensimmäiset kukkansa. Täytyy sanoa, että kannatti odottaa. Ihana kerman ja vaaleankeltaisen yhdistelmä ja yllättävän paljon pieni pensaamme teki kukkia, varmaankin parisenkymmentä.

Perennat parhaimmillaan

Viime kirjoitukset olen höpöttänyt kesäkukista ja hedelmäpuista. Nyt pääsemme jokavuotisiin kukkijiin eli perennoihin ja pensaisiin. Kuvassa pari kesää sitten ostamaani rönsyleimua, joka on antaumuksella levinnyt kärhörivistön juurelle kasvamaan ja levittäytynyt hyvin peittämään aluetta. Tosin tänä kesänä on vasta yksi kärhö noussut kasvamaan, mutta ei hätää, viime vuonna ensimmäiset kärhöt nousivat vasta heinäkuussa. Joten aikaa on vielä odotella kasvua. Viime kesänä lopulta kaikki viisi nousivat ja kaksi ehti kukkiakin.

Revontuliatsalean istutimme myös pari vuotta sitten eikä ole vielä kertaakaan kukkinut. Nyt on tuollaiset erikoiset vänkyrät oksien kärjessä, joten josko nyt? Seuraamme tilannetta.

Tästä hieman oikealle tukiritilästä nurmikolle päin kasvaa lumipalloheisi, joka viime kesänä teki 3 pallomaista ihanuutta iloksemme kasvamaan. Tänä vuonna odotin enemmän, mutta kolme kukkaa tänäkin kesänä. No, pääasia, että kukkii. Kauniit, kermanvaaleat kukinnot.

Tässä alkuun lähinnä varjoiselta puoleltamme pihaa kuvia eli kutsun tuota aluetta sivupihaksemme. Maakellarimme näkyy monessa kuvassa ja luo vanhan ajan tunnelmaa kuviin ja olenkin yrittänyt antaa hieman rennompana täällä kasvien kasvaa ilman selvää rajausta. Pari vuotta sitten luomamme perennapenkki alkaa nyt lopultakin kukoistaa jo vähän korkeampana. Tänä kesänä lisäsin sinne synttärilahjaksi saamani valkoisen särkyneen sydämen. Nuorin siskontyttöni oli sen hartaudelle minulle valinnut. Viime kesänä hän toi lahjaksi vaaleanpunaisen idänunikon ja luulin sen talvella kuolleen, mutta ilokseni huomasin pari viikkoa sitten perennapenkissä unikonlehtiä, joten voi olla, että se vielä sieltä kasvuun nousee myöskin. No, kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä maisemaa.

Lisänä perennamaalle on tuonut ilmettä muualta nurmikolta siirtäneeni poimulehti, joka on lähtenyt nyt kasvamaan kivenvierustalla sekä itse siemenestä kasvattamani harjaneilikat, jotka tuntuvat viihtyvän. Vaaleanpunaisen liljan vartta näkyy myös etualalla vielä lehtivaiheessa, tämä oli viimevuotinen mieheni hankinta. Niitä ostettiin 5 ja ainakin nyt 4 näyttää olevan edelleen hengissä. Oikealla etualalla vaaleanpunainen, isokukkainen patjarikko ja taustalla näkyy hieman valkoista patjarikkoa.

Akilleijaa,rikkalemmikkiä, ruskoliljaa, harjaneilikkaa, sammalleimua valkoisena, tulikellukkaa, kesä- ja jaloleinikkiä, rentoakankaalia, idänunikkoa, ukonkelloa, iiristä, ukonhattua, elokuunasteria, aro- ja valkovuokkoa, väriminttua, helmililjaa, jouluruusua ja kevätkiurunkannusta kasvamassa eri puolella kiveä. Ja pari tulppaaniakin on vielä kukassa.

Sitten pääsemmekin puutarhamme edustuspuolelle eli mieheni hankki kanttauslapion tänä vuonna ja ensimmäiseksi työkseen kanttasi perennapenkkimme reunat. Tämän penkin on rikkaruohot vuosia yrittäneet vallata ja jokakesäinen rikkaruohosota on ollut normaali käytäntö. Josko nyt pääsisimme vähemmällä, kunhan ehtisimme jossain vaiheessa ylemässä kuvassa näkyvän puolen perennat nostamaan ylös, puhdistamaan rikkaruohokasvustoista ja vaihtamaan uudet, ravintekkaimmat mullat. Nyt tyydyin vain lannoterakeita heittelemään keväällä perennojen juurelle. Tämän alemmassa kuvassa näkyvän perennapenkin reunan iirikset jokunen vuosi sitten nostimme ylös, jaoimme ja istutimme takaisin samalla maanparannuksen tehden. Etureunassa näkyvän sammalleimun sain kasvamaan uudelleen sen väliaikaisesti hävittyä appivanhempien aikana. Anoppi jo luuli se kokonaan kuolleen ja ihmetys oli suuri, kun se alkoi uudelleen meidän aikanamme kasvamaan. Luulenpa, että tuo perennapenkissä kaiveleminen sai sen innostumaan.

Ja tässä kuvassa eilinen muutos. Edellisvuonna siirsin sivupihalta nukkapähkämöä eli lampankorvaa kasvamaan varjoisemmalle paikalle tammen viereiseen perennapenkkiin. Se on hieman kärsineen näköinen, koska lupiini aiemmin varjosti sitä. Sen mukana siirtyi punalehtistä käenkaalia sekä nurmikolta siirsin myös tänne poimulehteä turvaan kasvamaan. Nyt mieheni kaivoi lupiinia eilen ylös ja tilalle laitoimme siskoltamme saamaamme kotkansiipeä. Sekä lisänä siirsin etuvasemmalla näkyvän purppuranpunaisena myöhemmin kukkivan töyhtöangervon myös talomme nurkalla sijaitsevan vesisaavin juurelta uuteen paikkaan kasvamaan syysasterin eteen. Aiemmin jäi vähän näkymättömäksi ison saavin varjoon. Saa nähdä, miten viihtyvät uudella paikallaan. Tammi aika hyvin varjostaa perennoja kovimmalta paahteelta. Toisella puolella kiveä kasvamassa päivänliljaa, ukonhattua, vaaleanpunakukkaista pientä töyhtöangervoa sekä valkoista tädykettä. Ja tietenkin anoppini aikanaan kylvämää lupiinia, josta on mahdoton päästä eroon. Annan sen kasvaa sitten kiven vierustalla tontin nurkkapuolella. On kaunis kukkiessaan, mutta kukinnan jälkeen täytyy kukkavanat aika pikaisesti leikata pois ja siinä on aina oma hommansa. Tänä vuonna sitäkin vähemmän.

Etupihan perenna-allas on vasta nyt alkanut kasvattamaan kuunliljoihin lehtiä, mutta aurinkoisemmalla puolella etupihaa salaojan ympärillä kuunliljat ovat jo intoutuneet kasvamaan isoiksi. Kesän kuluessa alkavat gladiolukset työntää lehtiään näkyviin kuunliljojen välistä ja toivottavasti jaksavat kukkia kauniisti tänä vuonna. Lintujen juottoallas on osaksi turvallisuussyistäkin kaivonkannen päällä. On graniittia ja lapset eivät sitä jaksa siirtää pois. Mieheni myös korjasi perennapenkin reunuksen takaisin paikalleen, kun se oli talven aikana taas routinut ylös. Tuo on jokakesäinen ihastus etupihalla ja samalla kaivo naamioituu piiloon.

Tämä hauska yksityiskohta on matkalla etuovellemme. Ihan on itse luonto muovannut. Ensimmäisenä keväänä taloon muutettuamme uudistimme mieheni isän aikanaan tekemillä laatoilla polun etuovellemme ja perenna-altaan ja polun väliin ilmestyi jostain kasvamaan yksi metsämansikka. No, tässä lopputulos. Ei enää taistelua rikkatuohoja vastaan laattojen väleissä, mansikka on kotiutunut ja täyttänyt välit. Ja koska tämä on kulkureitin vierustalla, saamme mukavan marjasadon poimittavaksi tänäkin kesänä ihan kotioven vierustalta. Onneksi olimme kerrankin viisaita emmekä peranneen sitä ainokaista mansikkaa pois. Nyt se kiittää meitä näin. Joskus on parempi antaa luonnon toimia omalla tavallaan. Kaikkea ei puutarhurinkaan tarvitse hallita.

Näihin kesäisiin kuviin loppuu tämä postaus. Toivottavasti ehdin seuraavan kerran hieman nopeammin kirjoittelemaan kuulumisiamme. Viimeistään sitten heinäkuun puolivälissä, kun kesälomani alkaa! Yritän kuitenkin sitä ennen ehtiä.

Hedelmäpuiden invaasio

Olemme jo pari vuotta yrittäneet muistaa siirtää siskoltani luumupuun alkua pihallemme kasvamaan. Paikkakin on jo ollut valmiiksi katsottuna kasvihuoneen kupeeseen. Synttärilahjakseni sain äitini muistoksi haaveilemani omenapuun siskoni perheeltä synttärilahjaksi tänä vuonna. Samalla he olivat pihastaan kaivaneet luumuntaimen ylös ja bonuksena saimme juurella kasvanutta karhunvatukkaa, joka pääsi köynnösritilikön luo kasvamaan.

Meillä oli aiemmin 2 luumupuuta jäänyt perintönä appivanhemmiltani, mutta toinen kuoli viime kesänä vanhuuttaan ja toinenkin alkaa olla jo iäkäs, joten varmistimme jatkossakin luumuja miehelleni herkuteltaviksi ostamalla vielä toisen luumupuun siskoltani saamamme viereen. Edustalla ostamalle puu ja sen takana kummulla siskoni puutarhasta saapunut luumu. Molemmat ovat violetteja hedelmiltään. Saa nähdä kummasta muodostuu maultaan mieheni suosikki.

Äitini nimikkopuu pääsi edellistalvena kuolleen koristekirsikan entiselle kasvupaikalle terassin kupeeseen. Kirsikka oli hieman arka tälle korkeudelle Suomea, mutta uskon, että tuo Marjatta tulee puutarhassamme tarkenemaan ja kasvamaan kokoa, vaikka ei tuosta isoa omenapuuta ikinä kasvakaan. On hentorakenteinen, kuten oma nimikkopuuni Heta, joka kasvaa tuosta parin metrin päässä. Nyt olemme äitini kanssa vierekkäin puutarhassa.

Lisäksi, vaikka kaivoin narsissin sipulit puun juurelta pois viime syksynä samalla kun nostin ylös kuolleen kirsikan, oli jäänyt paikalle kasvamaan narsissia ja nyt se ei haittaa. Ne saavat jatkaa kasvuaan haittaamatta nurmikonleikkuuta.

Kuten kuvasta näkyy, on terassimme jo kauniisti alkanut harmaantumaan. Mieheni olisi halunnut pitää ruskeansävyisenä, mutta pidin pääni, koska paljon harmaansävyjä talossa ja kivimuureissa.

Tässä kuvassa näkymä eri suunnasta eli takaterassiltamme hyötypuutarhaan. Taustalla naapurin koivikko, vadelmarivistömme, raparperia, reunassa morsiusangervo kukassa ja keskellä kuvaa edustalla Marjatta ja sen taakse jäävä Heta. Ja kyllä, kuvassa on kaksi omenapuuta, vaikka optinen harha onkin melkoinen.

Harmillista on, että viime kesänä suurina ja loistavanpunaisina kukkineet tulppaanit Hetan juurella olivat ottaneet viime talvesta itseensä, ja vaikka kastelimme niitä kevään kuivuudessa, ne eivät jaksaneet kukkia aukaista, vaan kuivuivat nuppuvaiheessa. Katsotaan vaatineeko uudet sipulit, vai jaksavatko ensi kesänä uudelleen yrittää kukintaa.

Onneksi tuo Marjatta loistaa punaisenaan auringossa. Ihanat ruskan värit lehdissä ovat ihana piristys muuten niin kesäisen vihreään puutarhaamme.

Eri suunnalta taas näkymää vanhoilta omenapuiltamme kasvihuoneelle päin. Etuvasemmalla Heta, joka on muuten kiitettävästi kasvanut viimeisen vuoden aikaan, ja etuoikealla eilen istuttamamme kirsikkapuun taimi, jonka kaivoimme siskoni puutarhasta eilen. Harmillisesti ei halunnut paakuttua, vaan jouduimme tuomaan avojuurisena meille. Laitoin säkkiin paljon multaa ja istutimme mahdollisen nopeasti, eli ylösnostettuna ei ehtinyt olemaan kuin vajaan tunnin. Mutta saa nähdä jaksaako lähteä kasvamaan. Aika näyttää.

Aika hauskaa on nyt katsella maisemaa. Muuttaessamme taloon aikanaan kirsikkapuun paikalla kasvoi piparjuurta ja nykyinen oikealla kuvassa näkyvä nykyinen liiterimme toimi kasvihuoneena. Muu osa oli pelkkää nurmikkoa tonttia reunustavaan pensasaitaan saakka. Nyt on liiteriin kylkeen kasvanut kukka-allas tukiritilöineen, johon tänä vuonna kylvin taas ruusupapua kasvamaan ja istutin vanhan ajan punaisia pelakuita sekä pensaskrassia ja siirsin kylvökukkamaalta itsekylväytynyttä unikkoa, jota siellä riitti tuppaina liikaakin. Piparjuuren paikalla kasvaa nyt kirsikka, Heta peittää näkymää, uusi kasvihuone on paikallaan ollut kohta 10 vuotta sekä saanut lähelleen pyöreän hyötymaan yrteille, mansikoille ja kesän kylvökukille sekä pensasmustikoita kasvaa rivistössä pyöreän maan takana. Nyt myös 3 hedelmäpuuta on kasvihuoneen ympärillä, edelliskesänä saamani päärynäpuu ja tänä kesänä luoksemme saapuneet luumupuut. Täytyy myöntää, että näkymä on nyt paljon mielenkiintoisempi.

Mieheni on muutostamme saakka taistellut vadelmarivistön sekalaisten tukirakenteiden kanssa, ja 9 vuoden taistelun jälkeen sai tarpeekseen ja päätyi nyt keväällä vaihtamaan kunnon tukiseipäät ja -narut 8 metriselle vadelmarivistölle. Itse muistelin, että näin jossain ohjelmassa tukiseipäiden kestävän paremmin kosteutta, kun niiden päät polttaa. Mysteeriksi jäi, kuinka tämä tehdään, hiilloksella, polttamalla vai miten? Onneksi on isä, jolle soittaa ja kysyä. Mieheni sitten poltti avoliekillä grillissä maan alle menevät osat seipäistä, kunnes hehkuivat hieman punaisena pinnastaan ja toivotaan, että kestävät seuraavat 9 vuotta vaatimatta vaihtoa. Mieheni myös etsi ruuvattavia metallilenksuja seipäiden kylkeen tukinaruja varten. Sellaisia ei löytynyt, mutta löysin sinkilöitä ja mieheni ne tukiseipäisiin vasaroi, ennen seipäiden maahan upottamista. Hyvin toimivat ja narut on tukevasti paikallaan. Olen todella tyytyväinen, on toimiva ja silmällekin esteettisempi, kun aiempi sekalainen rima-, metallitolppa-, erivärinaru-härdelli, jonka appivanhempani olivat aikanaan koonneet pihalta löytyneestä roinasta ja pyykkinaruista.

Puutarhamme on saanut siis tänä kesänä uuden omenapuun, kaksi uutta luumupuuta, kirsikkapuun sekä karhunvatukkaa, jota kävimme siskoltani paakuttamassa eilen lisää. Samalla kaivoimme mukaan pari varjoliljaa sipuleineen sekä kotkansiipeä. Mutta niistä juttua taas seuraavassa kirjoituksessa.

Kesäterassi kukassa

Tämän vuoden ensimmäinen oma kasviostos terassillemme oli tämä amppelimansikka. En tiedä lajiketta, mutta hieman hapan on maultaan. Yksi  mansikka on jo kypsynyt ja nyt juuri näyttää kypsyvän lisää. Oli vaan niin kaunis suurine, vaaleanpunaisine kukkasineen, että päätin, että jokavuotinen köynnöstävä keijunkukka tai mustasilmäsusanna saa nyt tehdä tilaa tälle ihanuudelle. Säkällä löysin myös ale-korista tämän lasikuituisen, padan mallisen amppelin, joka sopi kuin nakutettuna terassin viimekesäisen muutoksen jälkeiseen tyyliin. Vieressä on mustarunkoinen ja mustalla punonnalla toteutettu riipputuoli, jonka mieheni sai viime kesänä lahjaksi. On myös kaikkea muuta tuon jälkeen ilmestynyt terassille kasvamaan. Päätin, että koska aiemman tumman seinävärin jälkeen on nyt vaalea seinä, voin ostaa nyt tummempia kukkia terassia koristamaan. No, toisin kävi...

 

 

Tässä ne "tummakukkaiset" valintani. Ystäväni kanssa kävin hänen seuranaan valitsemassa kukkia heidän terassilleen ja löysin meille aivan ihanat liukuväriset leijonankidat. Ne kyllä lopulta päätyivät etuterassin pataan, koska takaterassi oli kuitenkin liian paahteinen niille. Takaterassin vaaleuteen kuitenkin jäivät ihanat hattaranväriset neilikat, joiden seuraksi ostin myöhemmin pinkin pelakuun. Nämä tuntuvat viihtyvän mainiosti.

Lisänä terassille on nyt kesäkuun aikana kertynyt pasuunakukka, johon mieheni ihastui puutarhalla. Ja koska rahatilanne on ollut hieman tiukka tänä keväänä osa-aikaisen työnikin suhteen, jo aiemmin toukokuulla istutin takapihan valkoiseen saviruukkuun vanhan joriininjuurakon sekä gladioluksen sipuleita. Sieltä ne jo iloisesti puskevat esiin, mutta kukinta taitaa mennä heinäkuulle asti. Terassin pöydälle olen sijoittanut vanhan puulaatikon, joka on täynnä yrttejä, joten vihreyttä terassilla riittää.

Puulaatikossa yrtit ovat tosin vielä valeistutuksessa, koska laatikko kaipaa vielä hieman uudistusta nykytyyliin. Löysimme sen viime kesänä talomme päätykolmiot purettuamme vintin puolelta ja sain sen pelastettua peräkärryn lavalta, jonne mieheni kaatopaikkakuormaa oli keräämässä. Minulla on siihen idea ja laitan sitten kuvia, kunhan saan laatikon valmiiksi. Hieno siitä tulee joka tapauksessa.

Ja kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, on suihkulähteeni myös päässyt taas kesäkäyttöön. Jännä on tuo psykologinen vaikutus veden lorinalla viilentävänä tekjänä terassin rauhassa. Ja olen todella tyytyväinen, että vaihdomme vaaleat laudat terassin takaseinään aiemman tummanruskean sijaan. Tämä seinäkin luo viileyden tunnetta todella paahteiselle terassillemme.

Ps. Pihamme hedelmäpuut ovat huimasti lisääntyneet tänä kesänä, mutta siitä seuraavassa kirjoituksessani.

Överikakut - synttäreitä ja valmistujaisia!

Vietin synttäreitäni kesäkuun alussa ja pähkäilin, että olisi kiva keksiä jotain uutta kakkujen koristeluun. Nakukakuksi jätin ja yhdistin vanhaa ja uutta. Kunnon kinuskikuorrutus ja överisti keksejä, marenkeja, ananaskirsikoita, pensasmustikoita ja englanninlakuja. Jos englanninlakuja ei lasketa, niin kakku on gluteeniton ja laktoositon, sisältäen siis maitoa ja kananmunaa, joten tämä herkku meni työkamuille. Pohja on äidiltäni perimältäni sienikakun ohjeella leivottu gluteenittomiin jauhoihin. Herkullista oli, kuului tuomio. Yksi pala jäi kotiin, että mieheni sai maistella myös kakkua odotellessaan kotikakkua.

Tämä versio, jossa ei ole englanninlakuja, on sitten kokonaan gluteeniton. Engalnninlakujen tilalle laiton gluteenittomista lakuista leikattuja paloja, muuten samat ainekset sekä kakussa että koristeissa. Reunat tulivat kauniit kinuskin valuessa kauniisti, joten kumpikaan kakku ei kaivannut kermapursotusta reunoilleen. Väliin laitoin vaniljakiisseliä ja itse tehty marhahilloa. Kostutukseen käytin riisimaitoa ja ohueksi laimennettua mehua. Vichy toimii hyvin myös kostutukseen. Tämäkin kakku teki kauppansa hyvin. Ja vaikka moni sanoi, että miten sait noin kauniin koristeltua, oli pakko todeta, että ei ole rakettitiedettä asetella kakun päälle näitä herkkuja.

Tässä kuva omasta leivoksestani, jonka tein töihin itselleni mukaan. Kinuskikuorrutuksen korvasin ohuella kerroksella pikakreemiä eli tomusokeria, maidotonta margariinia sekä hieman kaakaojauhetta. Päällä keksin ja ananaskirsikan lisäksi suklaakarpaloita sekä maidotonta tummaa suklaata sekä gluteenittomia lakuja. Ja hyvää oli. Oman kakkupohjani tein myös suklaisena. Tämäkin tuli hyvää eikä yhtään liian makeaa. Ulkonäkö ei nyt ehkä niin herkullinen kuin kinuskikakuissa, mutta hyvä 10- . Tein samalla teemalla kotiin isomman kakun.

Mieheni lopultakin valmistuu sairaanhoitajaksi ja saimme varmuuden pisteiden kertymisestä tämän viikon alussa, joten olisi syytä juhlaan 3 vuoden puurtamisen jälkeen. Mieheni ei kuitenkaan halua valmistujaisjuhlia, joten leivoin sitten kotiin kahville tämän kevään ensimmäisen raparperipiirakan tosca-päällisellä ja juhlistimme valmistumista näin pienimuotoisesti. Selvennykseksi, että kuvassa ei ole mieheni valmistujaisruusu, vaan sain häneltä synttäriruusukimpun kesäkuun alussa ja tämä kaunokainen edelleen jaksaa kukkia.

Seuraavat synttärit juhlimmekin sitten jo juhannuksena isosiskoni perheensä kanssa tullessa meille kyläilemään ja juhannusta viettämään. Samalla juomme sitten siskoni synttärikahvit. Mieheni on tänä vuonna vapaalla juhannuksen aikaan, joten on syytä senkin vuoksi juhlaan.

Lapsettomien lauantai

Omenankukkia odotellessa.

Aamu oli tänään kovin harmaa, mutta mieliala ei. Olen vähitellen tottunut lapsettomuuteemme ja hyväksynyt sen, että emme lapsia saa. Ympärilläni on aina lapsia ollut, koska äitini oli ammatiltaan perhepäivähoitaja. Itse en osaisi kuvitella elämää ilman lapsia. Joten itselleni muiden lapset ja raskaudet eivät ole olleet lapsettomuuden kriisissä ongelma, vaan pikemminkin ovat auttaneet minua hyväksymään asian. Aina on löytynyt meille lainalapsia, joiden kanssa touhuta. Kiitos heille, joiden lapsia olemme saaneet hoitoon, kyläilemään tai muuten vaan seuraa pitämään! Se on saanut ainakin minut ymmärtämään, että ei lapsettomuus ole maailmanloppu, vaan elämä voi olla yhtä mieluisaa tätinä, hoitotätinä ja kummitätinä.

Tänään katselin aamusta makuuhuonettamme ja muistelin, kun jossain lehdessä oli aikanaan otsikointina, että vaaleakin makuuhuone voi olla rauhallinen. Itse olin ällikällä lyöty! Miksi vaalea makuuhuone ei olisi rauhallinen? Ilmeisesti aiemmin tummaa makuuhuonetta on arvostettu rauhoittavan tyyssijana. Itse kuitenkin koen makuuhuoneemme tunnelman erittäinkin rauhoittavana ja hyvillä mielin siellä rauhallisesti yöni nukun. Etualalla olohoneen sohvatyyny, jonka aikanaan ostin jostakin alekorista. Kotona vasta tajusin, että alitajunta oli taas toiminut ja se on meille kahdelle asustavalle ja sopii myös lapsettomien lauantain teemaankin. Siksi otin myös sen mukaan kuvaan.

Tänään olo oli heti aamusta tarmokas ja päätin lopultakin siivota työhuoneeni pöydän, johon rannemurtumasta toipumiseni aikana kertyi aika kasa tavaraa. Ja tavaraa todella oli pöydällä niin paljon, että ikkunaa lähinnä olevat amaryllikset peittyivät pinon taakse, lehdet toki pilkistivät korkeuksissaan, mutta muuten ei edes huomannut kasveja pöydällä. Hieman oli miettimistä, mihin saan kaiken ylimääräisen pöydältä sopimaan, koska osa pöydän tavaroista oli äidiltäni perintönä saatua. Ja kyllä, tavarat on siivottu kaappiin, eivätkä siirrettynä lattialle ja tuoleille, vaikka kuvasta näkyykin, että sekava on huone edelleen. Päätin kuitenkin tällä kertaa tyytyä vain pöydän siivoamaan, että ranne ei ärtynyt enempää. Virkkausta olen vähän jo kokeillut, mutta ranne ei siitä hieman ärtyy, joten vähitellen aina pari riviä olen tulevaan huiviin virkannut. Olen ottanut varovaisesti vapaa-ajalla, että pystyisin työssä käymään. Tosin ranne on aina parempi työpäivän aikana, joten on kaivannutkin selvästi liikettä ja venytystä.

Isosiskoni perheineen kävi tänään kylässä ja toivat kukkakimpun lapsettomien lauantain kunniaksi. Siskoni on myös aikanaan kärsinyt monista keskenmenoista, joten hän tietää päivän arvon minulle. Ei ole aina itsestään selvää, mitä elämä tulee antamaan. Itse aina joskus olen miettinyt, kuinka erilaiseksi elämä olisi voinut muodostua, jos omia lapsia olisimme saaneet. Kuitenkin olen aina päätynyt olemaan tyytyväinen tähän elämään, minkä olemme saaneet ja todennut, että elämä kantaa ja aina ei tapahdu, niinkuin suunnitellaan, mutta ei se tarkoita, että elämän täytyisi silti olle epämieluisaa. Aina ei saa, mitä haluaa, mutta se kuuluu osana elämään. Itselläni vaikeina aikoina ovat auttaneet läheisimmät ystävät, mies, vanhemmat ja kirjat. Pahimpina aikoina hain kirjastosta lapsettomuutta käsitteleviä romaaneja ja sain perspektiiviä lapsettomuuteen. Emme todellakaan ole yksin lapsettomuutemme kanssa. Tämä Pia Perkiön runo on auttanut minua huonoina hetkinä, antanut toivoa, että tästäkin selvitään.

Pilvet väistyvät,

vaikka suru ei hymystäni katoa,

ei murhe katseestani.

Kirkkaat illat lähestyvät,

vaikka kaipaua kiertää kotiani,

katsoo kaikista ikkunoista.

Mutta kerran

valo tulvi huoneisiin

ja minä lakkaan odottamasta.

Oikein hyvää lapsettomien lauantaita kaikille asian kanssa kamppaileville, lapsettomuuden hyväksyneille  ja lapsettomuutta aiemmin kokeneille! Tämä on meidän päivämme, ei valitsemamme, mutta päivä juuri meitä varten.