Huolehtiminen ja välittäminen

Nämä kaksi sanaa usein liitetään toisiinsa, ja siksi ne mainitaankin molemmat ominaan, koska ne ovat erillisiä taitoja. Hetkellisestä lämmöstä syntyy joskus hyytävä lopputulos.

Itse koen, että välittäminen on lämpimämpi tapa osallistua toisen ihmisen elämään. Kuunnella mitä hänelle kuuluu, mitä hän haluaa ja miten hän jaksaa. Antaa aikaa läheiselle ja olla läsnä. Huomata pienistä eleistä, toiminnoista ja merkeistä, miten asiat sujuvat, ja miten ja mitä hän jaksaa, ja mitä ja milloin hän ei jaksa. Ja että hän ei aina jaksa, vaikka sinulle niin väittäisikin. Ja se on taito ymmärtää myös erilaisia katsantokantoja ja toimintatapoja.

Huolehtiminen on sitä, että katsotaan, että asiat tulee hoidettua. Velvollisuus ja vastuu ennen kaikkea. Meistä löytyy monta huolehtijaa, mutta todellinen välittämisen taito löytyy harvalta. Siihen vaaditaan todellista ymmärrystä ja toisen asemaan asettumisen taitoa.

Jotkut huolehtivat, ettei ihminen ole yksin, vaan hänellä on seuraa merkkipäivänään. Laittaen juhlapäivää viettävän matkustamaan toiselle paikkakunnalle monen tunnin matkan päähän pois kotoaan. Jos tässä kohtaa ihmisestä huolehtivat osaisivat myös välittämisen taidon, he itse matkustaisivat juhlapäiväänsä viettävän luo, koska he tietäisivät tätä rakasta ihmistä kuunneltuaan ja seurattuaan hänen arkielämäänsä läheltä, että matka kotoa on hänelle liian pitkä, raskas ja väsyttävä, ja hän mieluummin olisi toivonut, että olisi saanut kotona viettää päivän läheistensä ympäröimänä.

Jos he kuuntelisivat, mitä tällä rakkaalla ihmisellä on sanottavanaan, viettäisivät aikaa hänen kanssaan pidempiä jaksoja yhdessä, näkisivät kokonaisen viikon ajan hänen elämäänsä ja millaisia ponnistuksia häneltä vaatii jaksaa kahlata arkiviikko lävitse kaikkine kotitöineen, asiointireissuineen ja huonoine yöunineen, he ehkä oppisivat myös välittämisen taidon. He tajuaisivat, että tämä yksin asuva ihminen kaipaa apua jaksamiseensa, vaikka hän muuta sanookin ääneen. He mahdollistaisivat ja tukisivat sitä, että hänen luonaan kävisi joka päivä osaava ja välittävä ihminen, terveyden ammattilainen varmistamassa, että kaikki on hyvin, hän jaksaa nousta sängystä ylös, lääkkeet on otettu, reseptit uusittu, terveyteen liittyvät verikokeet tulisi otettua, hellanlevyt eivät hehkuisi punaisenaan hänen ne unohdettua sammuttaa, hän tietäisi mikä viikonpäivä on menossa, saisi apua arjen pyörittämiseen ja ongelmiin, ja joku muistuttaisi arkiviikosta poikkeavista menoista, etteivät ne unohtuisi.

Ehkä nämä huolehtijat huomaisivat sen minkä välittäjät huomaavat, että hän edelleen suree suuresti kuollutta puolisoaan ja esikoistaan, suree niin, että toivoisi itsekin jo kuolevansa. Hän toivoo takaisin aiempia aikoja, jolloin hänestä ei ollut vaivaa kenellekään, apu tuli hänen sitä tarviessaan pyyteettömästi ja nopeasti. Ja sitä apua hän tarvitsi usein, vaikka hän usein puheissaan niinä aikoina vähättelikin avuntarvettaan. Hän kaipaa sitä aikaa, kun ihmiset tulivat toimeen ilman riitoja, jotka häntä nyt kuluttavat. Hänelle ei kukaan sanellut, kehen saa olla yhteydessä, mitä saa puhua, keneltä pyytää apua, kehen turvautua sairauden sattuessa ja millä kulkea asioille. He ehkä huomaisivat, kuinka väsynyt tämä rakas ihminen on elämäänsä, yksin, joutuen miettimään, mitä hän saa/voi kenellekin läheiselle puhua. Kaiken tämän surun keskellä hän joutuu kuuntelemaan riitasointuja, jotka häntä entisestään väsyttävät. Ja nykyisin hän kokee menetettyään esikoisensa, joka hänestä huolehti aina kuolemaansa saakka, olevansa vaivaksi muille aikuisille lapsilleen.

Ja hän kaipaa läheisiään, kokee olonsa yksinäiseksi ja hän toivoisi, että läheiset tulisivat hänen luoksensa aikaa viettämään, koska hän ei enää jaksa pitkiä matkoja matkustaa. Ne väsyttävät häntä fyysisesti, koska hän on jo elänyt pitkän elämän. Kuitenkaan hän ei kieltäydy matkoista, koska hän tietää, että jos hän ei lähde, niin hän ei näe hänelle rakkaita ihmisiä.

Ja kun joku läheinen tulee kyläilemään, hän toivoisi, että muisteltaisiin iloisia asioita, puhuttaisiin positiivisia, hän voisi puhua asioistaan avoimesti, miettimättä, mistä ja kenestä sai puhua kenellekin pelkäämättä, että lipsauttaa vahingossa jotain, mitä häntä on ohjeistettu olemaan kertomatta. Voitaisiin surrakin yhdessä menetettyjä ihmisiä, mutta yhdistäen siihen onnellisia muistoja. Ei muisteltaisi miljoonaan kertaan ikäviä vanhoja asioita, ei vellottaisi toistamiseen vanhoissa vastoinkäymisissä muistutellen aiemmista negatiivisista asioita, ei muistutettaisi häntä läheisten menettämisestä, jos hän ei itse siitä halua puhua. Lähdettäisiin levolle tai lopetettaisiin vierailu, jos huomataan, että hän väsyy. Nautittaisiin yhteisistä hetkistä, jotka ovat vielä mahdollista hänen kanssa viettää, ja pidettäisiin yllä positiivisuutta ja onnellisia muistoja, jotta joka vierailusta jäisi molemmille osapuolille hyvä ja lämmin henki.

Suurin toive hänellä on, että kaikki läheiset voisivat tulla yhtäaikaa kyläilemään ilman riitelyä ja kyräilyä. Nykyinen tilanne käy hänen voimilleen eikä hän jaksaisi katsella enää moista käytöstä aikuisilta ihmisiltä, jotka sitä edelleen jääräpäisesti jatkavat. Hän ei kuitenkaan uskalla tätä ääneen kaikille sanoa, koska pelkää, että menettäisi taas lisää läheisiään.

Kun ihminen on vanha, väsynyt ja surullinen, hän kaipaa seuraa, kannustusta, positiivisuutta, huomaavaisuutta. Hän ei kaipaa elämäänsä enää draamaa, hän ei halua enää sekaantua aikuisten ihmisten välisiin ristiriitoihin. Aikuisen ihmisen pitää osata omat sotkunsa selvittää rasittamatta niillä turhaan sellaista, jolla on myös suuri suru. Vanhaksi elänyt on jo omat taistelunsa käynyt ja ongelmansa selättänyt pitkän elämänsä aikana.

Ja kyllä, tyly tosiasia on, että suurin osa huolehtijista ei huomaa, että rinnalta puuttuu se välittämisen taito. Jos koit tämän tekstin loukkaavana, se ehkä osui ja upposi liian syvälle. Kannattaa silloin ehkä lukea teksti uudelleen ajatuksen kanssa, ja miettiä, mitkä kohdat siinä satuttivat. Nekö juuri, mitä itse ehkä laiminlyöt tajuamattasi ja mihin olet nyt tajunnut syyllistyneesi? Lue uudelleen ja juuri siksi, että ehkä huomaat, että voit toimia paremminkin. Ikinä ei ole liian myöhäistä kasvaa ihmisenä ja oppia uusia taitoja.

Jos sinulle taas nousivat kyyneleet silmiin tätä lukiessasi, järkytyit, vihastuit, samastuit, mitä ikinä tunsitkaan, kuitenkin olet tunteva, myötätuntoinen ihminen, osaat jo välittämisen taidon.

Itse olen osittain pakotettu seuraamaan sivusta kriisiytynyttä tilannetta ja toivon, että voisin tehdä enemmän. Välillä toivo on ainoa mitä on. Toivo siitä, että ei mitään pahaa tapahdu, kukaan ei makaa yksin jalattomana lattialla, asunto ei pala hellanlevyn taas jäätyä päälle, hän selviää kauppareissuista kaatumatta ja ehjin nahoin kotiin. Mutta kun langat on viety käsistämme ja osaamattomat niitä ohjailevat, aika voimattomaksi sitä itsensä tuntee sivusta seuratessa. Vastuunkanto on nyt heillä ja seuraukset saavat myös kantaa, kun se aika tulee. Mutta me sivuun syrjäytetyt emme ole kadonneet mihinkään (heidän toiveistaan huolimatta!) ja positiivisin tavoin tuemme, kannustamme, autamme aina pystyessämme ja olemme taustatukena. Hän on aina kuulunut elämäämme ja kuuluu jatkossakin.

Jokainen meistä väsyy, ei aina jaksa, jokaisella meillä on omat surumme, ja joskus yhteisetkin surumme, mutta joskus oma jaksaminen on silti hetkeksi painettava taka-alalle, koska on toinen läheinen, joka jaksaa vielä huonommin, ja kaipaa kipeämmin tukea ja apua juuri sillä hetkellä.

Huolehtiminen on tärkeää, mutta välittäminen vielä tärkeämpää. Pitäkää huolta läheisistänne, viettäkää aikaa heidän kanssaan, luottakaa, kunnioittakaa, mutta osatkaa lukea myös rivien välistä, milloin tarvitaan apua, vaikka ei sitä ääneen pyydetäkään. Ja silloin kun apua pyydetään, olkaa avuksi pyyteettömästi, uhriksi tekeytymättä. Se ei tarkoita, että teidän itsenne aina tarvitsee mennä paikalle, koska joskus saatat itse olla huonossa kunnossa tai tilanteessa, josta et kykene lähtemään, mutta järjestä se apu jotain kautta. Nämä ovat niitä elämän ainutkertaisia hetkiä, niitä ei kaikille luoteta, ja silloin kannattaa olla luottamuksen arvoinen. Älkää miettikö ääneen, mitä kaikkea nyt jää väliin ja pitää perua ja kuinka paljon järjestelyjä se teiltä vaatii. Ne perumiset ja uudelleenjärjestelyt voi tehdä sitten toisen tietämättä. Apua kaipaava ei tarvitse enää omien huoliensa lisäksi sinun huoliasi taakakseen.

Oikein hyvää kalevalan päivää lukijoilleni ja lämmin virtuaalinen voimahalaus tänään 90 vuotta täyttävälle rakkaalle mummulleni sinne jonnekin, missä syntymäpäivääsi vietätkin!