Helmikuun kirkkautta

Saatiinhan sitä luonnonvaloakin lopulta. Ihana aurinko. Ensimmäisen kerran sain nyt talven keskellä myös todisteen siitä, että kevät alkaa lähestyä. Töissä jokin kiinnitti näkökentän sivulla huomioni ja tajusin, että ulkona ikkunan räystäältä tipahteli vesipisaroita auringon paahtaessa niin lämpimästi. Ja se mieletön tunne, kun töissä aurinko paistaa niin kirkkaasti ikkunasta sisään, että on vaikea nähdä, mitä tietokoneen ruudulla lukee, mutta silti ei halua sulkea sälekaihtimia, vaan nauttia siitä kirkkauden hetkestä pitkän tauon jälkeen.

"Jouduin" myös viime sunnuntaina repäisemään kalenterin ensimmäisen lehden irti. Taas on uusi kaunis kuva somistamassa keittiötämme. Helmikuu on alkanut miehelläni todellakin kiireisesti, mutta onneksi ehdimme tiistaina visiteeraamaan pitkästä aikaa ystäviämme. Keskiviikkona vietimme ihan koti-iltaa kaksistaan. Tänään miehelläni on taas opiskeluilta ja siksi päivätyöntekijänä näen häntä sen verran, että hän käy yön kotona nukkumassa ja palaa huomenna taas aamusta työn ääreen. Onneksi loppukuusta opiskeluaikataulu on hieman väljempi.

Itselläni käänne parempaan tapahtui eilen töissä ja ensimmäisen kerran sitten pariin vuoteen tilanne on siedettävä työmäärän suhteen. Nautin nyt sen pari viikkoa, kun se on mahdollista, ennen kuin työparini jää hiihtolomalle viikoksi. Saa nähdä, saanko silloin sijaista avukseni. On juuri nyt selvityksen alla. Toivon todellakin, että en joudu taas samaan tilanteeseen kun viime ja edellisviikolla, kun jouduin yksin puurtamaan kaiken työn ilman minkäänlaisia apuja miltään suunnalta. Mutta se on sen ajan murhe, nyt nautin hetken järjellisestä työmäärästä.

Tänään oli minulla lisäksi töistä lyhennyspäivä ja pääsin siis kotiin jo ennen klo 16 eli vielä auringonpaisteen aikaan.

Kotiin päästyäni haukkasin pikaisesti välipalaa, vaihdoin kiiruusti ulkoiluvaatteet päälle ja nappasin kameran mukaani kävelylenkille. Katselin jo töistä kotiin autoillessani, että runsaasti lenkkeilijöitä oli aurinkoinen keli houkutellut liikkeelle. Koulun viereisellä pellolla näytti myös jokunen kouluikäinen innostuneen hiihtämään.

Itse suuntasin tarkoitukselle vähän syrjemmälle kävelemään, että sain rauhassa kuvata. Tosin maisemat eivät olleet enää eiliseen verrattuna niin kauniita, että olisi suurempia aarteita linssin eteen osunut. Aurinko lämpöineen riisui puut lumikuormasta ja nyt rungot paljaana sojottivat kohti taivasta. Todella surullisen näköinen oli tuo oksaton koivikko, josta kävelin ohi.

Ylemmässä kuvassa on paikkakuntani kirkko keltaisena hohtava pilvimassa taustallaan. Ainoa kuva, jonka otin "keskustasta". Oli vaan jotenkin herkullisen sävyinen tuo vaaaleankeltainen ja taivaansinen yhdistelmä.

Sivuteillä metsäkulmilla kävellessäni bongasin mehiläistarhan, jota en tiennyt siellä olevan. Itse asiassa ei ollut edes kovin kaukana kotipihastamme, no ehkäpä noin kilometrin päässä. Siellä ne kuitenkin laatikkomaiset rakennelmat kyhjöttävät lumen keskellä odotellen kevään ja kesän saapumista. Ehkä tuolta käy meidänkin puutarhassamme pölyttäjät ahkeroimassa. Aikamoinen pörinä keväisin käy omenapuidemme alla.

Tämä oli mainio tapa aloittaa viikonloppu. Piristävä kävelylenkki lintujen sirkutusta kuunnellen ja auringonpaisteesta nauttien. Kotiin päästyäni posket olivat punaiset ja lihaksetkin lämpimät, joten jatkoin reippailua tekemällä lihasjumpan. Keskivartalon syvät lihakset ovat yllättävän hyvässä kunnossa pysyneet, vaikka nyt en ole pariin kuukauteen sairastelujeni vuoksi voinut jumpata, enkä edes käydä kävelemässä. Sain kuitenkin tällä viikolla kontrollinäytteen tuloksen ja clostriudium difficile on selätetty, tai no ainakin häädetty elimistöstäni. Joten mahan toiminta ehkä nyt vähitellen alkaa tasaaantua ja ruokakin imeytyä. Mikä tietää sitä, että itsekin jaksaa paremmin ja pystyy rasittamaan itseään ilman kramppeja ja lihasjumia. Suoliston ja limakalvojen paraneminen ja suoliston bakteeriflooran kuntoon saaminen viekin sitten kauemmin. Mutta nyt aion nauttia vapaasta viikonlopusta, askarrella ja tehdä käsitöitä sekä nukkua hyvin.