Viimeviikkoiset helteet ja puutarha ovat pitäneet meidän ulkosalla, joten tietokoneelle ei ole tullut istahdettua.
Olen myös elänyt henkistä piinaviikkoa. Vuosi sitten olivat asiat täysin toisin ja se heijastuu vieläkin elämääni. Silloin oli vain yksi asia, johon keskittyä. Nukuin ensimmäisen kerran elämässäni vuodeosastolla, en itseni, vaan rakkaan ihmisen vuoksi. Viikko oli toivoa ja epätoivoa täynnä, surua ja hyväksymistä. Joidenkin ihmisten itsekkyys yritti peittää allensa sen tärkeimmän, rakkaan ihmisen tuskat ja poismenon. Onneksi me kaikista läheisimmät saimme toisistamme tukea. Itse elin ristiriidan keskellä, toivoen lisää aikaa ja samalla toivoen että lähdön hetki tulisi pian. Muistan, kuinka lausuin hiljaa kuolinpäivänä läheisen tuskia seuraten, että saat jo lähteä, ei tarvitse enää jaksaa. Vaikka vuosi on kulunut, tuntuu, että edelleen sielu on vereslihalla. Pahin suru on alkaa jo helpottaa, mutta ikävä on sitäkin kovempi. Jokaisen meistä on täältä lähdettävä jonain päivänä. Tiedän, että helpotin näitä viimeisiä päiviä ja varmistin, että hoito oli sellaista kuin kuoleva oli toivonutkin. Vieläkään en silti hyväksy sitä, että kesken kaiken hänet otettiin meiltä pois.
Kesä on kukkeimmillaan, niin kuin vuosi sittenkin. Vaikea on kuitenkin tänäkään vuonna tästä kauneudesta ympärillä nauttia. Olen kuitenkin yrittänyt, toisina päivinä jopa onnistuenkin. Keväästä minulla ei ole kuin huteria muistikuvia ja kesäkin on hieman hajanainen. Päivä kerrallaan edelleen toivutaan. Ehkä sitten jo ensi kesänä on helpompaa. Aurinkoisia päiviä ja valoa elämään niin itselleni kuin teille lukijoille toivon vielä mahdollisimman pitkään ennen kuin syksyn kylmyys taas alkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.