Tämä ihana vuodenaika alkaa vähitellen konkretisoitua. Ensimmäiset narsissit ja helmililjat ostettu ja siirretty olohuonetta piristämään. Nämä olin ajatellut istuttaa ulos pääsiäisenä ovenpieliä piristämään, mutta melkoisia yöpakkasia lupailee vielä pitkäksi aikaa, joten voipi olla, että saavat piristää meitä nyt sisällä. Ajattelin käydä sitten ilmojen lämmettyä istuttamassa nämä isäni asuinpaikan pihaan. Siellä tehtiin viime kesänä salaojaremonttia ja kaivoivat samalla aiemmin äitini sinne istuttamat sipulikukat ylös, vaikka isäni asiasta kysyessä, totesivat, ettei niihin tarvitse koskea ja säilyvät siinä. Olisimme ne nostaneet kauvuita ennen ylös ja sitten takaisin kasvamaan, mutta ei kuulemma olleet vaarassa. Eräänä päivänä vain oli kasa hiekkaa ja multaa nostettuna ylös ja kasasta pilkisti kukkasipuleita ylöskaivettuna. Helpolla oli yhden ihmisen vuosien työ pilattu. Ajattelimme korvata asian sisareni kanssa jakamalla omasta puutarhastamme kukkasipuleita ja istuttamalla tilalle uuden sipulikukkameren. Ja nämä siis myös sinne mielelläni käyn istutamassa. Oma piha on jo niin täynnä, ettei tänne mahtuisikaan.
Samalla vaihtuivat keväisemmät, vaaleat verhot sekä torkkupeitot olohuoneellemme. Kuvat on tänä aamuna otettu, mutta intouduin jo viime viikolla rymsteeraamaan iltapäivästä työpäivän jälkeen. Silloin paistoi tuosta pienemmästä ikkunasta aurinko ja narsissit oikein loistivat valossa. Näissä kuvissa päivä odottaa vielä heräämistään, mutta lupaus valosta jo on herännyt.
Poikkesimme lauantaina mieheni kanssa paikalliseen kukkakauppaan, koska ystäväni vietti eilen syntymäpäiviään ja kävimme siellä kahvittelemassa ja hyvästä seurasta nautiskelemassa, ja aikuisten synttäreille en voi mennä viemättä kukkia. Se on minun perinteeni. Ainakin pyrin siihen. Kukkakaupassa oli myynnissä myös ruukussa krookuksia, ihania eri värejä. Ostin sahramin värisiä. Yksi on jo nupullaan. Ja olohuoneen pöytä on nyt niin kauniin pelkistetty vain tällä rivistöllä koristeltuna.
Joten joudun toteamaan, että kevät saa minut aina jotenkin muuttumaan aivan toiseksi ihmiseksi. Värisuvaitsevammaksi ainakin. Kirkas keltainen värikin kelpaa, vaikka muuten en niin sen ystävä olekaan. Tosin vihreä on edelleen se vallitseva väri asunnossamme lisävärinä vaaleiden eri sävyjen ja harmauden keskellä. Olen kyllästyvää sorttia ja tarkka väriyhdistelmistä, joten perusväreiltään asuntomme on neutraali, joten voin siihen halutessani lisätä sen piristysvärin, joka sillä hetkellä miellyttää.
Tänään alkaa se viimeinen viikko. 120 työpäivää on kulunut nopeaan, ne osa-aikaiset. Torstaina aloitan siis tekemään taas normaalia yleistyöaikaani. Ja ihan hyvillä mielin. Vuosi sitten kahlasin suossa keskellä voimattomuuden sumua ja voin todeta, että en enää. Olen saanut apua, tukea ja helpotusta jaksamiseeni, kasvanut taas hieman lisää ihmisenä, oppinut lisää kokemani kautta, ja ennen kaikkea oppinut taas suhtautumaan eri tavalla ihan arkisiin asioihin, iloitsemaan taas pienimmistäkin edistysaskeleista ja asioista. On kova paikka ihmisenä tippua pohjalle, varsinkin kun perusluonne on ollut positiivinen ja energinen. Ja pelkäsin jo etukäteen, saanko itselleni voimavaroja rakennettua enää uudelleen, toivunko, saanko enää iloa pidemmäksi aikaa mistään. Kokonaan en iloani menettänyt, mutta värit ympäriltäni katosivat hetkeksi, en odottanut enää mitään uutta, toivoin, että saan toistaa samoja helppoja rutiineja päivästä toiseen, samoin muistini teki tepposet ja en jaksanut enää huolehtia itsestäni enkä pitää yhteyttä ystäviini.
Nyt näen värit kirkkaasti, odotan kevään ja kesän tuloa innolla, ilmojen lämpenemistä, ulkoilua, puutarhatöitä, uuden kasvua, työt teen työnä ja odotan vapaa-aikaa, ystävien näkemistä, heistä kuulemista, jaksan iloitan heidän iloistaan ja ottaa osaa suruihin. Olen taas oma itseni, mutta en se sama, joka olin vielä vuosi sitten. Olen oppini saanut taas kantapään kautta, ketkä ovat niitä oikeita ystäviä, he ovat minua kannatelleet osaltaan näiden vaikeiden aikojen lävitse, pitäneet yhteyttä, kysyneet kuulumisia, jaksaneet kuunnella ja tukeneet ja tuoneet pieniä ilon hetkiä elämääni. Käyneet luonani ja kutsuneet kyläilemään, vaikka en aina parasta seuraa ole ollutkaan. Antaneet omaa aikaa silloin, kun en ole jaksanut lähteä yhteistä aikaa heidän kanssaan viettämään. Kiitos siitä kuuluu teille kaikille, jotka olette minua tukeneet viimeisen vuoden aikana läsnäolollanne tai viesteillänne, kannustavilla sanoillanne. Eniten saan kiittää miestäni, joka edelleen jaksaa rinnallani, vaikka en ole "hyvä vaimo" -titteliä viimeisen vuoden aikana taaskaan ansainnut. Paremmaksi ihmiseksi tiedän kuitenkin kasvaneeni.
Tänään aurinko paistaa ja bongasin nyt aamusella yhden mieheni kanssa yhteisen tuttavan lintulaudaltamme. Ovat onneksi sulassa sovussa kaikki ruokailijat tuohon sopineet.
Niin ja antibioottikuurini loppui viime perjantaina ja jaksoin eilen illasta kävellä jo liiemmin hengästymättä 3,6 kilometrin kävelylenkin, joten en turhaan syönyt kuuria. Vielä odottelen, antaako poskiontelotulehdukset kokonaan periksi. Töihin sain viime viikolla lopultakin ilmanpuhdistimen työhuoneelleni. Eihän saan saamiseen mennytkään kuin yli kaksi vuotta! Olotila on nyt töissä ollut vähemmän tukkoinen ja silmäoireetkin lievemmät hurinakoneen huoneelle saavuttua. Joten toivon, että poskiontelotkin saisivat ansaitsemansa helpotuksen tuota kautta. Ja samalla manaan, että olisin säästynyt ehkä monelta vaivalta, jos puhdistimen olisin jo silloin aikanaan saanut, kun työsuojeluvaltuutettu siitä ehdotuksen työnantajalle teki. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan... Luulisin?
Hyvää alkanutta ja ihanan aurinkoista viikkoa kaikille tasapuolisesti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.