Sitkeys

Odotin tältä keväältä paljon. Viime aikoina on kuitenkin paljon tapahtunut ei niin mukavia asiota. Osasta voin kirjoittaa, osasta en. Tällä hetkellä makaan kuitenkin kotisohvalla sairauslomalla kirjoittaen tätä blogia. Viikko sitten alkoi verinen virtsatietulehdus, joka lääkittiin ilmeisesti liian heppoisesti, olin pari päivää jo paremmassa kunnossa, kunnes vappuaattona tauti palasi entistä pahempana, pissasin yöllä pytyllisen verta ja sain uuden vahvemman lääkekuurin hoidoksi. Eilen kävin pitkäaikaisella työterveyslääkärilläni, joka oli huolissaan ja mietti vahvemman antibiootin aloittamista ja mittautti tulehdusarvoni. Lopulta päädyimme kuitenkin jatkamaan vielä vanhaa suunnitelmaa, ja hän kirjoitti jatkoon lisälääkkeeksi hiivakuurit myös suun sammakseen, joka on oletettavissa yli viikon antibiootin syömisestä kiitoksena. Lisänä sain myös antibiootttipat vasemman silmän sisänurkan karhentelun ja turvottelun vuoksi. Epäilynä lievä kyynelkanavan tulehdus.

Suurin osa ihmisistä tulee lääkäriin vaatimaan antibioottia ja lähtevät vihaisena, kun lääkäri määrää virustaudin hoitoon oireenmukaisen hoidon. Itse välttelen suolistoni takia antibiootteja viimeiseen asti, ja mieluiten haluan sen oireenmukaisen hoidon, jos mahdollista, koska sain seurakseni pitkittyneeseen poskiontelotulehdukseen määrättyjen antibioottien jälkeen Clostridiumin jokunen vuosi sitten ja tarvitsen siis aina toisen antibiootin rinnalle estämään Clostridiumin aiheuttamaa antibioottiripulia. Ja hiivasyndroomani myös aina äityy antibioottikuureista. Joten nyt sairastetaan. Työterveyslääkärini ei tälläkään kertaa suostunut neuvottelemaan, vaan määräsi minut kahdeksi päiväksi sairauslomalle pyytämäni yhden päivän sijaan. Ja oikeassa oli. En muista koska viimeksi olisin ollut niin kipeä kuin eilen. Makasin loppupäivän käytyäni työterveydessä ja apteekissa, koska reissu vei viimeisetkin voimani. Alaselkä jumitti ja särki ja olotila oli nuutunut, tänään olo on jo hieman parempi, mutta jaksaminen ja selän väsymys on edelleen sitä luokkaa, että työkuntoinen en olisi vieläkään. Joten kiitos kuuluu työterveyslääkärilleni, joka määräsi minut lepäämään kotiin töihin menemisen sijaan, koska pelkäsi taudin leviämistä munuaistasolle. Toivon, että tämä lepo tehoaa ja säästyn vahvemmilta antibiooteilta. Ja kiitän taas omalääkäriäni, joka on suoranainen aarre. Emme ole aina samaa mieltä, mutta olemme silti samalla aaltopituudella, mikä helpottaa yhteistyötämme.

Mutta palatakseni kirjoituksen teemaan, joskus havahdun siihen, että ihmettelen ja ihailen luontoa sen sitkeydestä, ja toivoisin itse omaavani vastaavan taidon. Talven pakkasten ja koettelemusten jälkeen kasvit aina nousevat maasta kevään saapuessa vehreinä ja hetken päästä jo kukkivina. Viikonloppuna otin kameran mukaan ja kävin puutarhassa kierroksella tarkistamassa tilannetta. Uupumukseni myötä olen oppinut, että itseään ei voi pakottaa jaksamaan, vaan on edettävä päivä kerrallaan ja pienin askelin. Se vaikuttaa helpolta, mutta vaatii paljon ajatustyötä ja taistelua aiemmin opittuja jaksamista tukemattomien ajatuksia vastaan. Tänä keväänä on talomme ollut myynnistä, ja seuraava asunto jo odottaisi meitä, mutta kotipaikkakuntamme sisäilmasotkujen vuoksi asuntokauppa on täällä täysin stopissa. Onneksi on valoa näkyvissä koulujen tilanteen vuoksi ja lähes naapuriimme nousee tällä hetkellä uusi siirtokoulu, joka tulee helpottamaan ongelmaa koululaisten ja opettajien osalta, ja ehkä meidän talonmyyjienkin suhteen. Kierre on ollut massiivinen ja itse kunta on vaan siirtänyt ongelmaa eteenpäin, maalannut, tilkinnyt ajatellen ongelman häviävän, kun sen vaan peittelee. Lopputulos on se, että kaikki kuntalaiset kärsivät, lapsiperheet muuttavat pois kyetessään. Osa ei kykene, koska asunto ei mene kaupaksi. Tilanteesta kärsivät aikuiset, lapset, vanhukset ja työntekijät. Toivon, että täälläkin vähitellen siirrytään kestävän kehityksen ajatusmalliin, kuten muissa kaupungeissa, rakentaen uutta jo aikansa eläneiden rakennusten tilalle, eikä eletä hetken valheessa peittäen ongelmakohtia maalilla tai tilkitsemällä ongelman seinän sisäpuolelle. Siirtokoulu on jo hyvä alku. Propsit siitä!

Yksi luonteeni heikkouksista on, että olen todella huono elämään epävarmuudessa. Stressaa asiat, jotka ovat "auki", ja mitään tietoa ei ole, koska asiat selvenevät. Tällä hetkellä odotan kevään myötä kesän saapumista, yritän elää tätä hetkeä, ja olla liikaa suunnittelematta tulevaisuutta. Joudun kuitenkin elämään kahdessa eri ajassa, tämän asunnon ajassa että uuden, meitä odottavan asunnon ajassa.  Tämä talomme on ihana ja puutarhoineen, ja odotan ja toivon, että se oikea perhe/ihminen osuu kohdalle ja näkee tämän kauneuden. Puutarha on iso, mutta olen sen muuttanut kymmenen vuoden aikana helppohoitoisemmaksi ja kasvit on valittu sen mukaan, että hoitoa tarvitsevat mahdollisimman vähän. Ei mennyt aiempi puutarhurin koulutus tältä osin hukkaan. Alkuviikosta pohdimme mieheni kanssa juuri, että koska ranteeni ei kestä puutarhahommia kuten ennen, että josko tänä kesänä kylväisimme vain perunaa kasvimaalle. Ainakin yksi keino välttää ranteeni ylirasittumista ja kipuilua rikkaruohosouvin pienenemisenä sekä kasteluhommien vähenemisenä. Aika näyttää pystymmekö vastustamaan kiusausta laittaa muutakin, mutta ainakin nyt olemme tähän tyytyväisiä. Kavihuoneelle olemme tilanneet myös pitkää kurkkua ja tomaattia sekä kompostin päälle kesäkurpitsan kasvamaan. Niiden noutoaika on onneksi vasta kesäkuun alkupuolella.

Samaan aikaan päässäni surisee miettiessäni kuumeisesti uuden asunnon puutarhaa, jonne ei tule yhtään nurmikkoa, vaan liuskekivipolut, perennoja, sipulikasveja, koristepensaita, marjapensaita, yrttejä, maanpeitekasveja iloisesti sekaisin sekä joukkoon tietenkin kylvisin unikkoa ja muita minulle mieluisia kesäkukkia. Ja keskipisteeksi tulee äitini muistopuu, punalehtinen Marjatta, josta tulee puutarhan keskipiste, ja jonka haluan valaista alhaalta päin, että se pääsee myös iltaisin loistamaan olohuoneen ikkunasta ulos katsoessamme kirkastaen hyvät muistot, jotka äiditäni jäivät. Me kaikki kaipaamme häntä suunnattomasti vielä 3,5 vuoden jälkeenkin. Hän oli niitä harvoja hyviä ihmisiä, jotka olivat valmiita aina auttamaan apua tarvitsevaa, oli sitten tuttu tai tuntematon, ja kaikkia lapsia hän rakasti ehdoitta ja rajattomasti ihailtavalla tavalla. Uuteen asuntoon pääseminen ei ole pelkästään ostaminen ja edellisen myyminen, vaan sillä on minulle psykologinen merkitys, uuden alku ja paluu takaisin kotipaikkakunnalleni, jossa olen lapsuuteni viettänyt, lähemmäs äitiä ja isää. 

Puutarha on myös yksi isoista voimavaroistani ja ilon antaja. Siirsin edellisvuonna skillan sipuleita nurmikolta perennapenkkiin turvaan, ja nyt ne ovat alkaneet levitä ja kiittävät siirtäjäänsä aloittamalla kukintoaan. Kompostista pelastamani jo kuolleeksi luulleeni jouluruusukin näyttää jääneen henkiin, ei kuki, mutta lehdet loistavat kiiltävänvihreinä. Kaikesta syksyn ja kevään märkyydestä huolimatta krookuksetkin ovat säilyttäneen sipulinta hyvänä, ja kukkivat nyt. Jo anoppini aikoinaan kylvämät idänunikot myös jaksavat edelleen vuosikymmenienkin jälkeen puskea esiin pörröiset, vaaleanvihreät lehtensä. Tulppaanit ovat myös jo korkeita, mutta niistä saatte kuvia, kunhan pääsevät kukintavaiheeseen. Viime syksynä ostimme uudet sipulit, ja nyt odotamme, mitä niistä kehkeytyy. Lupiinit ovat nyt mielestäni kauneimmillaan lehtiruusukkeiden päällä pisaroiden levätessä. Ja kuten joka kevät tässä asuessamme on se jokakeväinen ongelma, mitä tähän siirsinkään kasvamaan!?

Tämän löysin alkuviikosta puutarhastamme. Kevään ensimmäinen valkovuokon kukka. Uskomattoman valkoisena loistaa pitkälle enteenä äitienpäivän lähenemisestä. Ristiriitaisin tuntein suhtaudun edelleen tuohon viikonloppuun, niin ei-toivotun lapsettomuuden kuin nykyisen äidittömyyteni vuoksi. Lähipiirissäni on kuitenkin äitejä, ja sen vuoksi yritän kohdata viikonlopun aina iloisena heidän puolestaan, joskus onnistun, joskus en. Itse en ollut äidiksi tarkoitettu, olen ikuinen täti, mutta siskojen lapsia ja kummityttöjä olen saanut lainalapsikseni ja he ovat tuoneet paljon iloa meidän muuten lapsettomaan elämäämme. Samoin mieheni, joka kaikesta huolimatta on pysynyt rinnallani.

Muuta en voi todeta, kuin että tiedän kokemuksesta, että elämä kantaa ja asiat ratkeavat ajallaan. Kärsivällisyyttä kaipaisin niin asuntoasioiden kuin sairauskierteenkin suhteen. Onneksi alkaa puutarhakausi ja pääsen päätäni selvittämään puutarhahommien lomassa, ja olenkin jo perennapenkit käynyt siivomassa ja vappuaattona siivosimme tammenoksat puun alta sähkölaitoksen käytyä silpomassa vanhan pihatammemme taas kerran.

En ole niitä ihmisiä, jotka ajattelevat, että kun nyt vaan ajattelen asiat näin, niin ne tulevat toteutumaan. Olen realisti, elän päivä kerrallaan, ja toivon, että kesän saapuessa tuo puutarha on meidän valttikorttimme taloa myytäessä, samoin juuri tällä hetkelläkin työn alla oleva siirtokoulu tulee helpottamaan uusien asukkaiden löytymistä.

Itse odotan kärsimättömänä parantumista ja pääsyä ulos luontoon taas, ja tietenkin kuntosalille sekä ulos pyöräilemään. Muistakaa ottaa ilo irti heräilevästä luonnosta. Kaikki kasvaa, uudistuu ja maisema muuttuu hetkessä ruskean ja harmaan sävyistä ihanan vihreään. Hetken päästä jo omenapuutkin kukkivat.