Poikkesimme mieheni kanssa viime lauantaina Hatanpään arboretumilla. Viime vuonna poikkesimme juhlistamaan hääpäivänämme samaiseen paikkaan, tänä vuonna ajankohta oli sama, mutta tavoitteena oli lisäksi löytää hetkellinen rauha sielullemme. Ja onnistuimmekin siinä. Perhoset ovat viime vuosina muodostuneet viestintuojiksi toispuoleisesta kuten siskollanikin. Edesmenneet ystävämme poikkeavat tervehtimään ja tuomaan keveyttä ja rauhaa elämäämme. Jotenkin sain tähän kuvaan vangittua sen hetken tunnelmani, tumman veden päällä urheasti kaksi toivotonta vierekkäin auringon kirkkaudessa vielä hetken nauttien.
Olen viime aikoina joutunut ottamaan paljon vastuuta, tekemään vaikeita päätöksiä yksin huomioiden eri vaihtoehdot ja niiden seuraamukset. Onnekseni en ole kuitenkaan yksin, vaan mieheni ja lähimmäiseni ovat olleet tukenani. Olen myös samalla suututtanut joitakin ihmisiä ja saanut tuta nahoissani heidän vihansa. Kadu en kuitenkaan, olen toiminut oikein ja läheisistäni huolehtien.
Viimeisen viikon ajalta on jäänyt hyvin vähän muistikuvia. Ristiriitaisia tunteita, surua, toivoa, luopumisen tuskaa. Elämä on hetkeksi pysähtynyt ympärilläni. On ollut vain yksi päämäärä, johon pyrkiä. Onneksi ohjeet ovat olleet selkeät.
Eilen illasta kotiin saapuessani havahduin kirkkauteen, joka loisti puutarhassamme. Gladiolukset, tiikerililjat, ukonhatut, asterit ja syysvuokko olivat puhjenneet kukkaan huomaamattani.
Myös auringonkukkarivistö kasvimaallamme on aukaissut ensimmäiset
kukkansa loistaen oranssina ja punaisena kirkkaansinistä taivasta
vasten. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.