perjantai 10. marraskuuta 2017

Jättikokoinen lumisadepallo

Tässäpä tämä siskoltani saamani kirjan inspiroima jättikokoinen lumisadepallo. Tämä on nyt siis SE aiemmin mainitsemani tämän vuoden jouluihanuus. Hän pääsi takanvierustalle pöydälle tunnelmaa luomaan. Alkuperäisessä ohjeessa neuvottiin tekemään valkoisella kalkkitussilla lumisadetta lasiastian pintaan, mutta itse korvasin lumisateen pienillä led-valoilla. Vaikka ulkona lumet jo taas sulivat, on meillä sisällä ihana sadunkaunis talvimaisena.


Lasiastian ostin kirpputorilta, alla oleva juustotarjotin löytyi valmiiksi kotoa, samoin pumpuli ja alla oleva styrox-levy. Koivun oksat jäkälineen kävin keräämässä naapurin koivikosta ja kivet keräsin pihaltamme. Peuran ja led-valot ostin sitten erikseen. Kallis projekti ei siis ollut, eniten ehkä kulutti hermojani, kun peura ja pensas eivät ensin halunneet pysyä pystyssä rautalankatuennasta huolimatta ja ärräpäitä lenteli hetken aikaa. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen ja oli kaiken tappelun arvoinen. Tätä saamme ihalla tämän vuoden joulunodotusajan.



Joulukortteihin minulla on myös jo malli suunniteltuna ja olin ajatellut eilen niitä taas aloitella lisää, mutta migreeni päätti toisin, joten meni lepopäiväksi. Siihen olen tyytyväinen, ja niin oli psykologikin, että kaikista syksyn suruista ja vastoinkäymisistä huolimatta en ole jämähtänyt kotona ollessa sohvalle makaamaan, vaan olen tervehdyttyäni jaksanut huolehtia itsestäni ja kunnostani, järjestellyt ja suunnitellut asioita sekä askarrellut. Pyhäinpäivänä pihalle lyhtyihin kynttilöitä sytyttäessäni kiitin mielessäni äitiäni tästä luovuuden lahjasta ja kädentaidoista, joita hän minulle eläessään opetti. Se on myös yksi tehokas terapiamuoto, jonka aikana unohtaa kaiken muun ja keskittyy vain tekemiseen.

Nyt taas asiat etenevät ja elämäni alkaa kulkemaan taas eteenpäin tämän hetkellisen seisakkeen jälkeen. Ensi maanantaina palaan työn äärelle uudelle työpisteelle, jonne menen tänään tutustumaan työterveyden fysioterapeutin tullessa tarkastamaan työpisteeni ergonomian kuntoon. Edellispäivänä kävin keskustelemassa työterveyden psykologin kanssa ja kävimme työasioita ja nykyisiä olosuhteita yhdessä läpi, plussia ja miinuksia, sekä mahdollisia tulevaisuuden suunnitelmia. Katsotaan, miten töissä lähtee sujumaan, sen jälkeen olemme taas viisaampia. Ensi viikolla odottaa myös mummuni jäämistön läpikäyminen ja tavaroiden jakaminen muiden perillisten kanssa. Taas yksi asia elämässäni saadaan päätökseen. Kirpputoripöydän pitäminen loppuu myös ensi viikolla ja sekin asia saa päätöksensä. Ehkä sitten keväällä uudestaan. Samoin poskiontelotutkimukset jatkuvat ensi tiistaina ja sivuonteloiden kuvausaika odottaa. Toivottavasti oireet johtuvat vain turvotuksesta, vaikka tuttu hoitaja totesikin tällä viikolla isäni tukena sairaalareissulla ollessani, että nähdään sitten taas sivuonteloleikkauksessa. Totesin, että mukava olisi nähdä useammin, mutta ei leikkauksen merkeissä. Viimekeväinen rannemurtumaleikkaus kovine kipuineen on edelleen tuoreessa muistissa, vaikka ranteen tukimetallit enää harvemmin olemassa olostaan muistuttavat. Saa peukuttaa, että mitään operaatiota vaativaa ei nyt löydy.

Hyvää alkavaa viikonloppua! Ja toivottavasti saamme pian takaisin satumaiset lumiset hanget auringossa kimaltelevine jäätimantteineen. Siihen asti tyydyn ihailemaan omaa lumisadepalloani.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Oma live-TV


Tämä näky kohtasi minua tänä aamuna avattuani olohuoneen pienemmän ikkunan sälekaihtimen. Puluthan ne olivat valloittaneet lintulaudan juurta myöten ja varpuset kökkivät norjanangervopensaan suojissa. Tätä ongelmaa ei ole männä vuosina ollut, eli tämä puluinvaasio on ihan uusi tilanne. Anoppi aina kertoilee, että hän kerran hämmästyi, kun kaikki syömässä olleet pikkulinnut pyrähtivät sekunnin sadasosassa norjanangervopensaan suojiin, ja kun hän katsoi taivaalle, niin haukkahan se siellä liiteli.  Tällä kertaa syynä oli pulujengi ja varpuset odottivat kärsivällisesti vuoroaan pensaan suojissa ja uskaltautuivat ruokailemaan häädettyäni puluparven pois. Kylmä on höyhenten pörheydestä päätellen. Yöllä taisi olla -5 astetta pakkasta.Nyt päivällä hieman lämpimämpi. Onneksi lunta säilyi maassa viikonlopun plusasteista ja vesisateista huolimatta.

 

Myös talitinttejä ja sinitiaisia ahkeraan pyöri tänäänkin ruokailemassa ja sopivat jopa yhtä aikaa varpusten kanssa lintulaudalle, vaikka sinitiaiset tuppaavat käyttätymään aggressiivisesti muita ruokailijoita kohtaan ja usein häätävät muut pois. Onneksi on 4 eri sivua, joista siemeniä valuu syötäväksi, ja tällä kertaa sopu säilyi.

 

Sinitiaiset ovat niin nopeita liikkeissään, että sain kyllä kuvia, mutta en yhtään onnistunutta. Talitiaiset ovat kiitollisempia kuvattavia, kun istuskelevat odottamassa ruokailuvuoroaan kaimapuuni oksilla. (Pahoittelut kuvassa näkyvästä kasvivalosta, se heijastui keittiön työtasolta ikkunaan enkä sitä huomannut kuvia ottaessani, kun olin niin tohkeissani.)

Talitintin palauttavat mieleeni pari vuotta sitten keväällä tapahtuneen uupumukseni ja siitä toipumisen. Psykologi kehoitti joka päivä maalaamaan edes niitä värejä, jotka päivää tai mielialaa jotenkin kuvaavat tai maalamaan jonkin kuvan päivän aikana tapahtuneesta. Huomasin, että en todellakaan muistanut juuri mitään päivieni tapahtumista, kun illalla tartuin vesivärisiveltimeen. Yhtenä harmaana päivänä minua ilahdutti lintulaudan juurella ruokailevat talitintit, joiden vatsanpuoleinen keltainen väri suorastaan loisti harmauden keskellä ja koin siitä niin suurta riemua, vaikka kirkkaankeltainen väri on yleensä inhokkivärini, että vielä illasta muistin tämän hetken. Värejä alkoi silloin vähitellen elämässäni taas näkyä ja toipumiseni alkoi käynnistyä silloin.

Itse saan iloa siitä, että voin lintuja talvisin auttaa ruokkimalla, ja nuo pikkunokkijat taas ilahduttavat minua ja miestäni touhuilleensa ruokintapaikalla. Uskon, että ilo taitaa olla molemminpuolista. Tintit ovat fiksuja lintuja ja tulevat koputtamaan keittiön pikkuikkunan lintulautaa heti aamusta siementen loputtua laudalta. Joten ei kovinkaan usein ole tarvinnut käydä tarkistamassa, onko siemeniä vielä jäljellä, koska saamme siitä aina henkilökohtaisen ilmoituksen linnun tuijottaessa meitä närkästyneen näköisenä ikkunalaudalla kököttäen.

Oma talvinen Live-TV on ihana!

lauantai 28. lokakuuta 2017

Tip tap


Sain isosiskoltani tämän ihanan kirjan nimipäivälahjaksi pari viikkoa sitten, josta sain myös idean viime tekstissä mainitsemaani tämän joulun kotimme tunnelmakohdan luomiseen. Edellispäivänä posti toi myös ensimmäiset joululehden luettavaksi ja sieltä sain myös jatkojalostusidean aiempaan sunnitelmaan. Vielä kun tuo lumi sulaisi ja pääsisi metsästä varpuja ja pieniä risuja poimimaan.

Ensilumi satoi keskiviikon ja torstain välisenä yönä ja on ollut aivan hurmaavaa katsella valkeaa satumaisemaa ikkunasta. Mieheni viritti myös lintulaudan ja talipalloautomaatin taas lintujen ruokintapaikalle ja monena päivänä olemme päässeet ihailemaan pikkulintujen toimintaa ruokintapaikoilla.

Lintuja ei tunnu häiritsevän tiskistelymme ja talon läheisyys, vaan väliin katselevat meitä suoraan silmiin. Eli tirkistely taitaa olla molemminpuolista. Alle olevassa kuvassa omenapuu on saanut valkoiset turkikset oksiaan lämmittämään, ja jos tarkkaan katsot oksien katveesta löytyy myös yksi ruokintapaikka.


Tänään lumet taitavat sulaa vesisateiden myötä ja tuo otsikkoni "Tip tap" viittaa veden tippumiseen katolta sekä lähestyvään jouluun, josta jo intoilen.

Ja se viimeksi mainitsemani joulukalenteri, jonka itse kangaspainoin, on nyt ommeltu valmiiksi. Tuli kaunis ja jouluinen, juuri sellainen kuin olin ajatellutkin. Painoin omenat taskuihin niin, että jouluaattoa kohden ne punastuvat eli kypsyvät lisää. Vielä pitäisi käydä ostoksilla hankkimassa herkkuja kalenterin taskuihin niin itselleni kuin miehellenikin.



Ensimmäinen lahjamme odottaa jo sängyn alla. Nimittäin amaryllikset ne siellä keräävät ruukuissaan voimia jouluisen kukintaan. Saa nähdä, jaksavatko kukkia, koska tänä vuonna kesän viettivät etuterassin puolivarjossa takaterassin pöydän oltuna varattuna yrttilaatikolle. Amaryllis tykkää ulkona paahteisesta, kuumasta paikasta kesien aikana ja olen saanut jokusen aina kukkimaan uudelleen. Nyt vähän jännittää, kun kesä oli niin kostea ja hellepäiviä niin vähän, että miten tänä vuonna kukinta onnistuu. No, sekin kuuluu joulun odotukseen, vähän lisäjännitystä.


Sain myös ikkunaan asennettua valoa tuomaan valosydämen, jonka aikanaan tuunasin kuntoutusjaksolla tekemälläni rautalankasydämellä helmineen vähän värikkäämmäksi päiväsaikaakin ajatellen. Kuva valosydämineen kuvaa hyvin tuntemuksiani. Tämä viikko oli rankka ja viime päivinä on päässäni soinut korvamatona Suvi Teräsniskan "Täydellinen elämä". Blogi on yksi purkautumiskanavani, jota psykologinikin suositteli, ja olen nyt joutunut miettimään, voinko täällä enää kirjoittaa rehellisesti myös vastoinkäymisistäni?

Olen oppinut suhtautumaan elämään niin, että elämä sisältää ilonhetkiä sekä vastoinkäymisiä, ja se on vaan hyväksyttävä jaksaakseen eteenpäin. Löydettävä niitä ilonpisaroita ja hyvän mielen hetkiä arjen keskellä. Sain kuitenkin tässä viikolla negatiivisen palautteen blogini suhteen, kun olen omista tuntemuksistani ja tämän syksyn tapahtumista tänne kirjoitellut. Kenenkään mielen pahoittaminen ei ollut todellakaan tarkoitukseni ja kirjoitin viime aikojen tapahtumista ja asioiden kulusta yleisellä tasolla nimeämättä tai syyttämättä ketään yksittäistä tekijää kuitenkin oikeisiin tapahtumiin ja faktoihin perustuen. Jokainen toimii omalla tahollaan, kuten parhaaksi kokee ja omatunto sallii. Onko ratkaisu oikea, sitä ei välttämättä toiminnan hetkellä aina tiedä.

Olen kirjottanut rehellisesti, kuten asiat olen kokenut, tuonut tuntemuksiani esille ja se on se, mitä psykologini minulta myös on toivonut toipumiseni vuoksi. Kaikki tähän eivät kykene, mutta nämä kirjoitukset auttavat itseänikin käsittelemään ja jäsentelemään asioita sekä saamaan perspektiiviä asioihin ja näkemään kehitykseni myöhemmin tekstejä lukiessani. Se, että kirjottaisin blogini täyteen liiba-laabaa siitä, kuinka kaikki on aina ihanasti, ei palvele minua eikä kyllä lukijoitanikaan. Henkilöpohtaiseen blogiin on mielestäni tarkoitus antaa osa itsestään, tuoda omaa persoonaansa esiin, mitkä ovat omat mielenkiinnon kohteen, mistä ei niin ole innostunut, mikä vihastuttaa, mikä saa hyvän mielen tuotua esiin. Jakaa oman elämänsä tapahtumia niin valoineen kuin varjoineen muiden luettavaksi ja koettavaksi.

Mul on tapana ylös pistää / kokemukset vaikeat / pettymykset ja eron hetket haikeat / Mul on tapana lauluun laittaa / myös ne hyvän muruset /joiden ohitse huomaamatta kävelet / Mul on tapana mieltä purkaa / kertoa tosijuttuja / ja ne aiheet ovat kaikille tuttuja / Mul on tapana lauluun laittaa / mitä kuulin, mitä näin silloin kaikkea en kanna sisälläin / Elämä on varjoa ja valoa / joskus se kyyneliin tiristää / silloin kun itkun kaulukset / kurkkua kiristää / Elämä on sekoitus onnea / ja surullisia vaiheita / meil on täydellinen elämä / täynnä laulun aiheita...
Kun mä laitoin paperille / kaiken minkä menetin / siinä samalla mä myös surut puolitin / Kun mä laitoin paperille / kaikki hölmöt pelotkin / vihdoin laulaa ne myös ulos uskalsin.

Olkoot tämä yllä oleva vaikka blogini motto, vaikka en näitä tänne laulakaan, vaan kirjoitan. En todellakaan toivo kenenkään pahoittavan mieltään kirjoituksistani, vaan ymmärtävän, että ne ovat asioita minun näkökulmastani kirjoitettuna, kuten jokaisessa henklökohtaisessa blogissa kirjoitetaan omasta vinkkelistä. Toivon jokaiselle lukijalleni oikein ihanaa joulun odotusta, toivotaan, että saamme lumivaipan takaisin ja me kaikki hieman lisää valoa elämäämme syksyn pimeyden jälkeen!

PS. Palaan töihin parin viikon päästä eli asia järjestyi kaikkia tyydyttävällä tavalla ja pääsen uudelle työpisteelle kokeilemaan työntekoa. Toivotaan, että kykenen siellä terveyteni puolesta työskentelemään. Niitä pieniä ilonpisaroita arkeen.

tiistai 24. lokakuuta 2017

Kukkia ja kakkuja


Nämä syksymme ovat yhtä juhlaa yleensä. Ja niin tänäkin vuonna kaikista hankaluuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta. On ollut synttäreitä ja nimppareita. Tämän kakun tein joillekin niistä, en enää muista mitkä juhlat olivat kyseessä, koska juhlia ole syyskuun ja elokuun ajan lähes joka viikonloppu. Kuitenkin onnistuin löytämään vielä sen verran pensasmustikoita, orvokkeja ja laventelin kärkikukintoja koristeeksi, että sain tämän ihanuuden koristeltua vielä kesäiseksi. Reunoilla ja päällä on pikakreemi ja kokeilin ensimmäisen kerran tätä tyllaa, jolla saa pitsikaarroketta tai suoria viivoja pursotettua, ja tämä harjoituskappale onnistui yllättävän hyvin.


Tämä versio on yksi mieheni synttärikakuista. Kinuskipäällinen on pakollinen ja kerma reunoille pursotettuna. Tämä taisi olla numero 2. Vielä kolmannen kakun tein kummitytön perheineen poiketessa jälkijunassa synttärikaffelle. Joten ei ihme, että menin kakkujen määrässä ja tapahtumissa sekaisin. Itse kun olen erityisruokavalioinen, tarkoittaa se, että kakkuja ei kertaa kohden riitä ikinä yksi, vaan yleensä, jos tulee vieraita, leivon gluteenittoman kananmunallisen version ja sitten oman kananmunattoman version. Koristelu on se osuus, josta eniten nautin.


Mieheni toivoi lahjaksi käsikäyttöistä kahvimyllyä ja sellaisen hän sai. Ostimme yhdessä minun puoleni suvun kanssa tämän kapistuksen ja mieheni on ollut tyytyväinen. Yritin alkuun kirpputoreilta myllyä etsiä, mutta löysin vain huonosti toimia tai sitten ulkoisesti niin huonokuntoisia, että oli hakeuduttava netin ihmeelliseen maailmaan, josta totesin, että läheltä en äkkiseltään kaupasta suodatinjauhatukseen sopivaa myllyä löydä. Tilasin sitten myllyn, putiikki on Crema Helsingissä, vaikka itse mylly on brasialainen. Toimitus oli nopea ja mylly on toiminut hyvin. Sillä pystyy jauhamaan monenlaista kahvia, hienoa ja karheampaa, ja meillä on viime aikoina leijunut ihana, vastajauhetun kahvin tuoksu. Sekä mieheni että kahvia juoneet vieraamme ovat todenneet, että maku on todellakin parempi. Pakko kai se on uskoa, näin teenjuojana, kun en kahvia ole nyt maistellut. Saa aikaan aikamoiden närästyksen usein juotuna. Joskus tulee juotua kupillinen, mutta enempää maha ei siedä.


Tämän kimpuin sidon itse miehelleni synttärikimpuksi. Kaunis tuli, vaikka itse sanonkin. Kauniita eri sävyjä. Kukat ostin paikallisesta marketista ja gladioulukset hain puutarhastamme.


Tämän ihanan punaisen kimpun ostin ystäväni kukkakaupasta palkkioksi itselleni reippaudesta ja käytyäni erikoislääkärillä sisäilmaoireiluuni liittyen tutkimuksissa. Käynti oli hyvä ja palkitseva ja lääkäri ihana ja asiansa osaava. Eilen sain tiedon, että jatkotutkimukset sairaalassa jatkuvat ensi maanantaina. Ylihuomenna on sitten työnatajan kanssa palaveri uuden työpisteen löytämiseksi. Odotan jännityksellä. Onneksi on tarjottu jo oikeasti tiloja, joissa terveyteni mahdollisesti sallisi minun työskennellä. Toivon todella, että löydämme pitkän sairausloman jälkeen minulle sopivan työpisteen ja pääsen taas työn äärelle arkeen palaamaan.

Olen lopultakin alkanut toipumaan työpaikan sisäilman epäpuhtauksien aiheuttamasta astman pahenemisvaiheesta. Kuukausi siinä meni, että pahin tukkosuus helpotti ja ääni alkoi palautua normaaliksi. Keuhkoputket kestävät pitkään parantua entiselleen ja limaisuutta on vielä jäljellä, mutta muuten olen ollut paremmassa kunnossa ja jaksanut jo käydä kävelylenkeillä, en niin pitkillä, kun normaalisti, mutta kuitenkin kykenen jo reippaammin kävelemään. Lisäksi olen lopultakin päässyt taas kuntosalille lihaksia vahvistamaan. Jo ensimmäisen kerran jälkeen huomasin niskasärkyjen helpottavan eikä niska jumiudu niin helposti. Lisäksi nyt jokusen kerran käytyäni huomannut jalkojen lihasten vahvistuneen. Ranne hieman ilmoittelee treenin jälkeen, mutta yleensä jo seuraavana päivänä on kunnossa. 


Olen nyt kotona ollessani pitänyt kirpputoripöytää ja olen tyytyväinen saatuani kaappeja tyhjemmäksi ja paikkoja järjestykseen. Keittiön siivosin yhtenä sunnuntaipäivänä mieheni töissä ollessa. Syynä kaksi tavaraa, uusi kahvimylly ja mieheni kesällä valmistujaislahjaksi saama yrttikasvattamo, jotka molemmat tarvitsivat tilaa keittiön tasoilta. Niiden mahtumisen keittiöön mahdollisti vain luopuminen osasta, rakkaista tavaroista, mutta toivon, että ne saivat uuden hyvän kodin kirpputorin kautta.

Puutarhasta ei nyt ole kuvia ja tänään pidän lepopäivää, enkä jaksa raahautua tuonne ulos kylmään kuvia ottamaan. Pahoitteluni! Tänä aamuna mittari näytti -4 astetta ja eletään lokakuun loppupuolta. Monena vuonna edes marraskuussa ei ole tällaisia pakkasia ollut? Ja taas tämä toistuu, märkä maa jäätyy ennen lumen satamista. Ou jee, puutarhan kasvit eivät tykkää....

Tilanne on kuitenkin se, että kunhan saamme kaimani (omenapuun) ympärille verkon talven ajaksi, ja siirrettyä pienen suihkulähteeni, joka on ollut kuivahtamassa terassilla ulkona, sisälle autotalliin, meidän tämän vuoden puutarhatyömme on tehty. Anoppi tulee vielä lehtiä haravoimaan jonain päivänä, mutta suurin osa haravointihommistakin on tehty, ei kiitos minun, vaan mieheni ja hänen äitinsä. Viime viikolla nostimme joriininjuurakot ja gladiolusten sipulit ylös kuivamaan kasvihuoneelle ja eilen veimme ne siskoni kellariin talvehtimaan. Eilen myös kävimme kasvimaalta nostamassa palsternakat, punajuuret ja porkkanat maakellarille. Sen kunniaksi mieheni valmisti eilen palsternakka-porkkana-perunamuusin, ja oli muuten hyvää, kun juurekset olivat niin tuoreita.


Nyt on taas se aika vuodesta, että saa vähitellen aloittaa joulun valmistelemisen ja ulos valosarjojen lisäämisen. Etuoven puolelle ostin uuden jääpuikkovalosarjan valoa antamaan pimeälle etupihallemme. Tänään ajattelin vaihtaa ikkunan talvivaloksi taas valosydämen tunnelmaa luomaan syysiltoihin. Viime syksynä askartelemani valotähti onkin jo ollut iltaisin päällä silloin tällöin. Uusi, itse tehty joulukalenterimme odottaa vielä taskujen ompelemista kiinni ja sitten sekin on valmis.Olen niin jouluihminen ja se on aina vuoteni kohokohta valmisteluineen, jotka aloitan usein jo lokakuulla nostamalla amaryllikset sisälle ja viemällä ne sängyn alle viileään ja pimeään voimia keräämään uutta kukintaa varten. Joululahjoihin minulla on jo askarteluidea, mutta millaiset joulukortit askartelen tänä vuonna, se on itsellenikin vielä mysteeri. Tämän vuoden kodin tunnelmaidea minulla on jo valmiina ja tarvikkeetkin osittain jo hankittu, mutta kuten Piilomaan pikkuaasissa aikanaan todettiin jakson lopuksi, mutta siitä kuulette sitten ensi kerralla.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Syksyn lehdissä väreilee luopuminen...

"Iän myötä ihminen kangistuu,
tulee kömpelöksi muutosten edessä.
Lintujen lähtö saa aikaan
entistä isomman ikävän
ja syksyn lehdissä väreilee luopuminen.

Muutos ei enää taivu kuten ennen,
venytetyt paikat eivät vetreydy,
eikä talvi sula niin pian pois."

Hyvää matkaa rakas mummumme. Toivoit jo poispääsyä pitkään ja ikuista lepoa. Tiistaina 1.8.2017 tämä toteutui pidettyäni sinua sairaalassa kädestä kiinni viimeiset 2,5 viikkoa melkein päivittäin, viimeisinä elosssa olon päivinä kävin jo kahdesti. Sinä tunnistit meidät viimeiseen asti, alkuun puristit kädestä, myöhemmin, kun et enää jaksanut silmiäsi avata, kyyneleet valuivat silmistäsi tai käänsit kasvosi meitä läheisiä kohden. Meille ei jäänyt huono omatunto, koska me läheisimmät olimme viimeiseen asti tukenasi kotonakin aina tarvittaessa. Paha mieli jäi puolestasi elossa olevien lastesi käytöksestä, heidän niin harvoin käydessä, silloinkin meitä muita läheisiäsi ja kotihoitoa haukkuen elämäsi viimeiset vuodet vaikeiksi muodostaen vanhimman, sinusta hyvin huolehtineen, tyttäresi syöpään kuoltua. Olen onnellinen että pääsit lopultakin toivomaasi lepoon ja rauhaan. Me kaikki lähimmät olemme onnellisia, vaikka ikävä on edelleen kova.

Vietimme muistojuhlaasi tasan 3 vuotta vanhimman tyttäresi muistojuhlan jälkeen, esikoisesi ja vanhimman sisaruksemme syntymäpäivän yhteydessä. Nauroimme, otimme yhteisiä valokuvia ja nautimme yhteisestä ajasta, kuten sinäkin aina kanssamme juhlit. Jotain kuitenkin puuttui, se olit sinä.


Mieheni toi työpaikkansa viereiseltä pellolta, mistä saa ilmaiseksi miniauringonkukkia poimia, kotiin kimpullisen. Minä en keltaisesta väristä pidä, mutta nämä kun mieheni kotiin toi, tajusin kuinka paljon olen viimeiset kuukaudet ja viikot pieniä aurinkoja elämääni kaivannut.

Olen tällä hetkellä sairauslomalla työpaikan sisäilmaongelmien vuoksi, koska terveyteni ei enää anna mahdollisuutta minun siellä työskennellä. Jatkossa olisi tarkoitus järjestää minulle työpiste, jossa en sisäilmaongelmista joutuisi enää kärsimään, työnantajallani ei tähän päivään mennessä ole ollut sopivia tiloja tarjota (ymmärtäähän tuon, kun täällä lähes kaikki julkisen puolen rakennukset ovat sisäilmaongelmaisia!) ja siksi työsuojelu ehdottikin kotoa työskentelyä, koska työnkuvani tämän mahdollistaa. Työnantaja taas on esittänyt eriävän kannan etätyöstä. Kävin myös työterveyden lähetteellä korvalääkärillä tällä viikolla tarkistuttamassa äänihuulteni ja poskionteloiden tilanteen. Hänen mukaansa tilanne nyt sellainen, että koekaniinina olo ei ole enää suositeltavaa tilanteessani ja hän suositteli myös kotoa käsin etätyöskentelyä, kunnes työnantajani saa rakennettua 3-5 vuoden päästä uuden hyvinvointikeskuksen, jonka luulisi ainakin ensimmäiset vuodet olevan sisäilmaltaan hyvä. Tuntuu, että tilannettani ei  haluta myöntää ja on tarjottu vaihtoehdoksi muita yhtä huonossa kunnossa olevia rakennuksia kuin viimeisin työpisteenikin oli (purkukuntoinen rakennus toksisin mikrobein varustettuna). Joten tämä loppukesä ja alkusyksy on ollut rankkaa, enkä ole jaksanut tännekään kirjoitella, vaan olen keskittänyt jaksamiseni tavalliseen arkeen.

Periksi en ole antanut ja täältä vielä noustaan. Mummumme oli  myös jääräpäinen ja periksiantamaton ja tässä tilanteessa olen onnellinen, että se ominaisuus on periytynyt eteenpäin suvussa.



Terassimme amppelimansikka on päättänyt aloittaa myös uuden erän ja tekee mansikoita uudelleen, kuin vihjaillen minulle, että vielä on mahdollisuus. Itselläni onneksi on tukena työterveys, psykologi x 2 ja työsuojelu sekä luottamusmies.

Olisi helppo keino irtisanoutua ja monesti on käynyt mielessä viimeisten kuukausien aikana kuunnellessani töissä negatiivista palautetta henkilökohtalaisesti minuun (ei siis työnlaatuun) kohdistuen, mutta olen myös oikeudentuntoinen ja koen, että se on väärin, koska meille työntekijöille ei tilannetta ole kerrottu jo 4 vuotta sitten, kun asia vuoden 2013 kuntotutkimuksessa on selvinnyt. Meille todettiin kysyessämme, että normaalit vanhan talon löydökset. Työpaikallani on siis jo yli 4 vuotta sitten todettu toksisia mikrobeja eli olemme työskennelleet myrkyllisten sädesienten yms. keskellä vuosia tietämättämme. Ja kyllä, yritimme saada kuntoraportin luettavaksemme silloin, luvattiin, luvattiin, mutta ei sitä koskaan luoksemme saapunut, paitsi nyt elokuussa 2017, kun tämänvuotisen uuden työpaikkani kuntotutkimusraportti myös valmistui. Olimme siis v. 2013 sähköpostilla toimitetun tiedon varassa, jossa oli tiivistelmä löydöksistä, eikä sanallakaan mainittu toksisia mikrobeja.

Säästöjähän syntyy, kun työntekijät ovat jatkuvasti sairauslomilla, työssä ollessaan nuutuneita ja palautuminen ei tapahdu enää edes vapaiden viikonloppujen aikana. Myös uudelleen sijoituksia on jouduttu järjestelemään niille, jotka tuolla eivät ole enää kyenneet työskentelemään. Hyvä niin. Nyt itse olen siinä jonossa. Päällimmäiseksi jää tunne, ettei uskota, että oireet työpaikan sisäilmasta johtuisivat, vaikka vuosia olen oireistani raportoinut ja sain jokunen vuosi sitten oireiluni vuoksi ilmanpuhdistimenkin työhuoneelleni, josta sain osaan oireista apua. Ja tiedän, etten ole ainoa, joka tilanteesta kärsii. Osa sisäilmaongelmista sairastuneista on siirretty jo vaivihkaa etätyöhön. Sisäilmapakolainen on täällä vakiintunut termi. Ja nekin, jotka eivät vielä ole sairastuneet, ovat vaarassa sairastua astmaan tai homeallergiaan sekä kroonisiin ylähengitystieinfektioihin.

Joten syksy on ollut rankka ja vienyt paljon niin fyysisiä kuin henkisiäkin voimiani myös sen vuoksi, että ajauduin astman pahenemisvaiheen vuoksi tilaan, jossa oli jo levossa hengenahdistusta enkä ole kyennyt fyysisestä kunnostanikaan huolehtimaan. Kun kävelylenkit jäävät väliin, vaikuttaa se väkisin pääkoppaankin. Samoin sain fysioterapeutiltani luvan palata elokuun alusta kuntosalille keväisen rannemurtuman jälkeen, mutta kertaakaan en ole vielä pystynyt käymään keuhkotilanteen huononemisen vuoksi.

Päivä kerrallaan eletään ja katse on eteenpäin. Periksi ei anneta ja uskon, että kun yritän nyt luottaa asioiden järjestymiseen, ne tulevat vielä järjestymään ja pystyn jatkamaan työtäni terveessä ympäristössä, joka mahdollistaa myös fyysisestä kunnostani huolehtimisen.

Siitä nautin, että puutarhatyöt alkavat olla loppusuoralla ja pääsemme kohta viettämään taas puutarhatyövapaata talvea. Kesä, kukkaset ja kasvimaan sato tuoreeltaan on ihan parasta, mutta suomalaisena nautin myös pimenevistä illoista, kynttilöistä, takkatulesta sekä vapaudesta maata sohvalla käsityö kädessä tekemättä mitään ihmeempää hyvällä omatunnolla.

Ps. Ranne kestää jo hieman pidempään käsitöitä tehdä ennen kuin puutuu, joten toivoa on siitä, ettei rannetta ehkä tarvitsekaan levyn poiston vuoksi leikata.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Irikset kukassa!


Tämä kesä kertoo siitä, että olemme olleet ahkeria edelliskesänä. Lisäksi se kertoo siitä, että olen saanut paljon siskoltani hänen jakamiaan perennoja samana kesänä. Lisäksi tämä kesä on antanut toivoa siitä, ettei viimeiset kaksi puutarhaa koetelleet talvet ole vieneetkään niin paljon kasveja kuin luulimme. Mm. syysleimut ovat ilmestyneet uudelleen aiemmalla kasvupaikalleen, vaikka viime kesänä ei noussut yhtään alkua niistä. Nämä eivät kuitenkaan ole syysleimuja, vaan suuria iriksiä eli kurjenmiekkoja, jotka kukkivat meidän puutarhassamme ensimmäistä kertaa. Kuvassa olevan partaiiriksen piti olla valkoinen tai vaaleanpunainen, mutten tiedä, tekikö maaperä tepposet ja kaikki irikset ovat samassa paikassa auenneet nyt violetteina.


Kyllä näitä on ihailtu. Lisäksi sain siskoltani pari kesää sitten toisenlaista iristä, "Pink parfait" nimeltään lajike. Pinkkein pitäisi kukkia, mutta ovat aunneet laventelinsinisenä. En valita, kauniita ovat ja iris nyt sattuu olemaan lempikukkani puutarhassa.

Ei mulla muuta tällä kertaa. Nautitaan kesästä, onneksi sitä on vielä jäljellä. Ja lomakin alkaa vasta kohta. Toivoisin siitä 2 viikosta aurinkoista, mutta saa nähdä mitä luonto antaa.

Kesää 2017




Kesä on pitkällä, enkä ole ehtinyt postaamaan tänne. Itse asiassa myös ranteeni kettuillut puuduttelemalla kämmenet ja sormet. Soitin siitä sairaalaan fysioterapeutille ja ennenkuin on kulunut 6 kk leikkauksesta, ei mitään tehdä, vaan seurataan tilannetta, koska voi yksnínkertaisesti johtua turvotuksesta. Olen nyt päivittäin antanut lymfahoidon tyyppistä silittelyä kädellä ja tuntuu, että on helpottanut turvotusta ja puuduttelua. En tosiaankaan haluaisi uudelleen puukon alle. Kuvassa kuitenkin ei ole ranteeni vaan mieheni ja minun ahkeruuden tulos. Tämän vuoden sato kasvimaalta tulossa. Tunnelissa on bataatit piilossa kasvamassa.


Ja tässä tämän kesän projektini, josta aiemmin vihjasin. Viime kesänä talomme päätykolmoita maalatessamme tyhjensimme ulkovintiltä välikatosta kaiken ylimääräisen tavaran pois. Itselleni säästin kaksi vanhaa puulaatikkoa ja toinen isosiskoistani vei tänä kesänä mennessään loput, myös kasvien käyttöön. Isossa jaffalaatikossa kasvaa nyt kasvihuoneellamme paprika ja bataatti ja tämä ihanuus pääsi yrttilaatikoksi takaterasillemme. Vähän santapaperia ja liitutaulumaalin loppu varastosta, joten kallis tämä uudistaminen ei ollut. Mutta olen tyytyväinen olen, muutos oli ulkonäöllisesti valtava ja saan ihailla tuota ainakin tämän kesän. Lisäksi, koska tämä on katoksessa, on siitä helppo käydä hakemassa yrttejä ruuanlaittoon sadesäällä. On timjamia, rosmariinia, persiljaa, tilliä, basilikaa, rakuunaa ja intianminttua.


Olemme myös kerran ehtineet mieheni kanssa iltakalaan. Kalaa ei tullut, mutta pari kaunista tunnelmakuvaa sain napsastua. On tämä Suomen kesä vaan niin kaunis.


Melkein unohtui. Mieheni on lopultakin valmis sairaanhoitaja. Virallinen valmistujaispäivä 30.6.2017. Ei enää iltaopintoja ja ehdimme viettämään yhdessä enemmän aikaa ja visiteeraamaan ystäviämme taas enemmän. Siitä olen onnellinen. Ensi viikolla meillä molemmilla alkaa myös loma. Minulla tosin vaan kaksi viikkoa, mikä on aivan liian vähän palautumiseen, mutta tässä sijaistilanteessa tuo 2 viikkoakin on jo paljon. Seuraavasta lomasta ei sitten ole hajuakaan, koska on mahdollista pitää, joten täytyy ottaa tästä kaikki irti.

Rodoja ihailemassa

 
Kävin kärsimättömäksi ennen juhannusta, kun oma revontuliatsaleamme selkeästi aikoi tänä kesänä kukkia ensimmäistä kertaa ja pysyi vain sitkeästi nupulla. Niinpä ehdotin miehelleni, että hurauttaisimme Tampereelle rodojen kukintaa ihailemaan. Kukinta oli vasta aluillaan, mutta on ne hienoja. Vielä, kun joskus omaan pihaan saisi ryhmän rodoryhmän istutettua. Paikka on jo katsottuna. Mutta Hatanpään osalta kuvat puhukoon puolestaan.
 
 


Tämä Marjatanalppiruusu olisi ehdoton löytö pihalle. Saisi toisenkin kaunokaisen pihalle kasvamaan äitini muistolle. Kukinnan värikin miellyttää.

Ja niinhän siinä kävi, että oma atsaleamme ymmäsi vinkin ja päätti heti seuraavana päivänä avata ensimmäiset kukkansa. Täytyy sanoa, että kannatti odottaa. Ihana kerman ja vaaleankeltaisen yhdistelmä ja yllättävän paljon pieni pensaamme teki kukkia, varmaankin parisenkymmentä.

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Perennat parhaimmillaan


Viime kirjoitukset olen höpöttänyt kesäkukista ja hedelmäpuista. Nyt pääsemme jokavuotisiin kukkijiin eli perennoihin ja pensaisiin. Kuvassa pari kesää sitten ostamaani rönsyleimua, joka on antaumuksella levinnyt kärhörivistön juurelle kasvamaan ja levittäytynyt hyvin peittämään aluetta. Tosin tänä kesänä on vasta yksi kärhö noussut kasvamaan, mutta ei hätää, viime vuonna ensimmäiset kärhöt nousivat vasta heinäkuussa. Joten aikaa on vielä odotella kasvua. Viime kesänä lopulta kaikki viisi nousivat ja kaksi ehti kukkiakin.


Revontuliatsalean istutimme myös pari vuotta sitten eikä ole vielä kertaakaan kukkinut. Nyt on tuollaiset erikoiset vänkyrät oksien kärjessä, joten josko nyt? Seuraamme tilannetta.

Tästä hieman oikealle tukiritilästä nurmikolle päin kasvaa lumipalloheisi, joka viime kesänä teki 3 pallomaista ihanuutta iloksemme kasvamaan. Tänä vuonna odotin enemmän, mutta kolme kukkaa tänäkin kesänä. No, pääasia, että kukkii. Kauniit, kermanvaaleat kukinnot.


Tässä alkuun lähinnä varjoiselta puoleltamme pihaa kuvia eli kutsun tuota aluetta sivupihaksemme. Maakellarimme näkyy monessa kuvassa ja luo vanhan ajan tunnelmaa kuviin ja olenkin yrittänyt antaa hieman rennompana täällä kasvien kasvaa ilman selvää rajausta. Pari vuotta sitten luomamme perennapenkki alkaa nyt lopultakin kukoistaa jo vähän korkeampana. Tänä kesänä lisäsin sinne synttärilahjaksi saamani valkoisen särkyneen sydämen. Nuorin siskontyttöni oli sen hartaudelle minulle valinnut. Viime kesänä hän toi lahjaksi vaaleanpunaisen idänunikon ja luulin sen talvella kuolleen, mutta ilokseni huomasin pari viikkoa sitten perennapenkissä unikonlehtiä, joten voi olla, että se vielä sieltä kasvuun nousee myöskin. No, kuvat kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä maisemaa.

Lisänä perennamaalle on tuonut ilmettä muualta nurmikolta siirtäneeni poimulehti, joka on lähtenyt nyt kasvamaan kivenvierustalla sekä itse siemenestä kasvattamani harjaneilikat, jotka tuntuvat viihtyvän. Vaaleanpunaisen liljan vartta näkyy myös etualalla vielä lehtivaiheessa, tämä oli viimevuotinen mieheni hankinta. Niitä ostettiin 5 ja ainakin nyt 4 näyttää olevan edelleen hengissä. Oikealla etualalla vaaleanpunainen, isokukkainen patjarikko ja taustalla näkyy hieman valkoista patjarikkoa.
Akilleijaa,rikkalemmikkiä, ruskoliljaa, harjaneilikkaa, sammalleimua valkoisena, tulikellukkaa, kesä- ja jaloleinikkiä, rentoakankaalia, idänunikkoa, ukonkelloa, iiristä, ukonhattua, elokuunasteria, aro- ja valkovuokkoa, väriminttua, helmililjaa, jouluruusua ja kevätkiurunkannusta kasvamassa eri puolella kiveä. Ja pari tulppaaniakin on vielä kukassa.

Sitten pääsemmekin puutarhamme edustuspuolelle eli mieheni hankki kanttauslapion tänä vuonna ja ensimmäiseksi työkseen kanttasi perennapenkkimme reunat. Tämän penkin on rikkaruohot vuosia yrittäneet vallata ja jokakesäinen rikkaruohosota on ollut normaali käytäntö. Josko nyt pääsisimme vähemmällä, kunhan ehtisimme jossain vaiheessa ylemässä kuvassa näkyvän puolen perennat nostamaan ylös, puhdistamaan rikkaruohokasvustoista ja vaihtamaan uudet, ravintekkaimmat mullat. Nyt tyydyin vain lannoterakeita heittelemään keväällä perennojen juurelle. Tämän alemmassa kuvassa näkyvän perennapenkin reunan iirikset jokunen vuosi sitten nostimme ylös, jaoimme ja istutimme takaisin samalla maanparannuksen tehden. Etureunassa näkyvän sammalleimun sain kasvamaan uudelleen sen väliaikaisesti hävittyä appivanhempien aikana. Anoppi jo luuli se kokonaan kuolleen ja ihmetys oli suuri, kun se alkoi uudelleen meidän aikanamme kasvamaan. Luulenpa, että tuo perennapenkissä kaiveleminen sai sen innostumaan.


Ja tässä kuvassa eilinen muutos. Edellisvuonna siirsin sivupihalta nukkapähkämöä eli lampankorvaa kasvamaan varjoisemmalle paikalle tammen viereiseen perennapenkkiin. Se on hieman kärsineen näköinen, koska lupiini aiemmin varjosti sitä. Sen mukana siirtyi punalehtistä käenkaalia sekä nurmikolta siirsin myös tänne poimulehteä turvaan kasvamaan. Nyt mieheni kaivoi lupiinia eilen ylös ja tilalle laitoimme siskoltamme saamaamme kotkansiipeä. Sekä lisänä siirsin etuvasemmalla näkyvän purppuranpunaisena myöhemmin kukkivan töyhtöangervon myös talomme nurkalla sijaitsevan vesisaavin juurelta uuteen paikkaan kasvamaan syysasterin eteen. Aiemmin jäi vähän näkymättömäksi ison saavin varjoon. Saa nähdä, miten viihtyvät uudella paikallaan. Tammi aika hyvin varjostaa perennoja kovimmalta paahteelta. Toisella puolella kiveä kasvamassa päivänliljaa, ukonhattua, vaaleanpunakukkaista pientä töyhtöangervoa sekä valkoista tädykettä. Ja tietenkin anoppini aikanaan kylvämää lupiinia, josta on mahdoton päästä eroon. Annan sen kasvaa sitten kiven vierustalla tontin nurkkapuolella. On kaunis kukkiessaan, mutta kukinnan jälkeen täytyy kukkavanat aika pikaisesti leikata pois ja siinä on aina oma hommansa. Tänä vuonna sitäkin vähemmän.


Etupihan perenna-allas on vasta nyt alkanut kasvattamaan kuunliljoihin lehtiä, mutta aurinkoisemmalla puolella etupihaa salaojan ympärillä kuunliljat ovat jo intoutuneet kasvamaan isoiksi. Kesän kuluessa alkavat gladiolukset työntää lehtiään näkyviin kuunliljojen välistä ja toivottavasti jaksavat kukkia kauniisti tänä vuonna. Lintujen juottoallas on osaksi turvallisuussyistäkin kaivonkannen päällä. On graniittia ja lapset eivät sitä jaksa siirtää pois. Mieheni myös korjasi perennapenkin reunuksen takaisin paikalleen, kun se oli talven aikana taas routinut ylös. Tuo on jokakesäinen ihastus etupihalla ja samalla kaivo naamioituu piiloon.


Tämä hauska yksityiskohta on matkalla etuovellemme. Ihan on itse luonto muovannut. Ensimmäisenä keväänä taloon muutettuamme uudistimme mieheni isän aikanaan tekemillä laatoilla polun etuovellemme ja perenna-altaan ja polun väliin ilmestyi jostain kasvamaan yksi metsämansikka. No, tässä lopputulos. Ei enää taistelua rikkatuohoja vastaan laattojen väleissä, mansikka on kotiutunut ja täyttänyt välit. Ja koska tämä on kulkureitin vierustalla, saamme mukavan marjasadon poimittavaksi tänäkin kesänä ihan kotioven vierustalta. Onneksi olimme kerrankin viisaita emmekä peranneen sitä ainokaista mansikkaa pois. Nyt se kiittää meitä näin. Joskus on parempi antaa luonnon toimia omalla tavallaan. Kaikkea ei puutarhurinkaan tarvitse hallita.


Näihin kesäisiin kuviin loppuu tämä postaus. Toivottavasti ehdin seuraavan kerran hieman nopeammin kirjoittelemaan kuulumisiamme. Viimeistään sitten heinäkuun puolivälissä, kun kesälomani alkaa! Yritän kuitenkin sitä ennen ehtiä.